Ei, ei! Se oli yhdentekevää! Heidän tiensä erosivat nyt joka tapauksessa ainiaaksi.
— Äidinrakkaus, — antava rakkaus, — elämän suurin siunaus! Siihen oli
Eugen viitannut. Se oli hänen jäähyväislahjansa.
* * * * *
Tanja Iwanowna, entinen imettäjä, nykyisin lastenhoitaja, kysyy seuraavina päivinä itseltään, onko hänellä syytä tulla mustasukkaiseksi emännälleen. Ennen ei tämä liiaksi ole muistanut lastenkamaria. Nyt näyttää hän aikovan asettua asumaan sinne.
Tanja rauhottuu kuitenkin pian. Äidin huolenpito näkyy enin kohdistuvan poikaan. Eikä Tanja ole imettänyt Aljoschaa, tyttöjä ainoastaan. Muutos kääntyy siis pikemmin voitoksi kuin tappioksi.
Sergius Michailowitschkin alkaa huomata, että hänen kodissaan on tapahtunut jokin muutos. Elena on harvoin kyläilypuvussa ja kotona on poika miltei aina hänen luonaan.
Sergius on kuin kuormasta päässyt. Aljoschan miettivät, surulliset silmät ovat aina häntä vaivanneet. Ne ovat aivan kuin syyttäneet häntä jostakin. Mutta minkä hän sille on voinut, ettei äiti ennen ole huomannut noiden silmien pyyntöä. Hän, isä, joka hankkii leipää perheelleen, koettaa olla hyvä puoliso ja isä. Eihän hän voi sen enempää.
— Teistä on tullut vankat ystävät, isä huomauttaa kerran hyvämielisenä ja myhähdellen.
— Aljoscha ei ole oikein terve. Minä vien hänet huomenna lääkäriin.
Elena antaa puheelle odottamattoman käänteen. Sitte nousee hän hätäisesti ja asettuu soittamaan.