— Sota tekee ihmiset pahoiksi ja vihaisiksi.
— Minkätähden sitte käydään sotaa?
— Kun täytyy.
— Kuka pakoittaa?
Aljoscha ei saa vastausta. Tullaan juuri asemalle. Siellä on jo kauhea tungos, vaikka on toista tuntia junan lähtöön.
On ollut kovin kuuma. Rupeaa satamaan hienostaan. He ovat ohkaisiin puetut. Sadetakitkin ovat kiireessä tulleet sisäänpantujen vaatteiden joukkoon.
Elena koettaa suojata poikaa seisomalla sateen puolella. Vihdoin kun pääsevät junaan, on mahdoton enää saada istuinpaikkaa. Elena seisoo painaen poikaa niin lähelle itseään kuin mahdollista. Välistä nostaa hän hänet syliinsä ja käskee nojaamaan äidin olkapäähän. Mutta Aljoscha panee vastaan. Hän ei tahdo levätä kun ei äitikään.
He saapuvat myöhään illalla Berliiniin. Heille on sanottu, ettei siellä anneta yösijaa ulkomaalaisille. Eivätkä he muutenkaan uskaltaisi lähteä etäälle asemalta. Heidän on päästävä lähtemään aikaisella aamujunalla.
Sentähden he viettävät yönsä aseman ravintolassa. Aljoscha nukkuu nojautuneena äitiin. Elena valvoo.
Siinä istuessaan nukkuvan lapsensa vieressä astuu vähitellen koko hänen tähän asti eletty elämänsä hänen eteensä. Hän kertaa sitä niinkuin kuolevat usein tekevät. Ei siksi, että hän nyt uskoo kuolevansa. Muuten vain tuntui aivan kuin olisi tilille vaadittu.