Eräällä asemalla koettaa Elena saada voileipiä Aljoschalle. Ohi kulkeva myyjä kääntyy vihaisesti selin häneen: "Nur für Soldaten", kuulee Elena. Hän nielee itkua ja painaa poikaa lähemmä itseään.
Lautalla eivät olot parane, päinvastoin. Tuulee ankarasti. Toisiinsa sullotut ihmiset ovat merisairaita, antavat ylen. Elenalla on ensi luokan lippu, mutta ainoa mahdollisesti siedettävä paikka, minkä hän on saanut, on erään toisen luokan vaunun syrjäkäytävällä. Alaslasketulla laitaistuimella seisoo Aljoscha nojautuneena äitiin, Elena itse seisoo vieressä käytävällä.
— Sinulla on paha olla, Aljoscha sanoo säälivästi.
— Kaikilla on paha olla, kun on sota. Poika on hetken ääneti, sitte kysyy hän hiljaa:
— Äiti, minkätähden täytyy ihmisillä olla paha olla?
Elena miettii hetken, sitte koettaa hän selittää, että se kai johtuu siitä, kun ihmiset eivät ole hyviä. Vaikeat ajat voivat ehkä opettaa heitä paremmiksi, kun he näkevät miten paljon kärsimystä paha tuottaa.
Aljoscha ei vastaa tähän mitään, sentähden jatkaa Elena selittelyä.
— Kerran kun sinä olit pieni, napautti isä sinua sormille. Sinä itkit kovin. Sinua ei koskaan oltu rangaistu. Mutta sen kerran jälkeen muistit olla koskematta isän kirjotuskaluihin.
— Tulevatko ihmiset hyviksi tämän sodan jälkeen?
— En tiedä. Äiti ainakin tahtoisi tulla hyväksi, oikein hyväksi isälle, sinulle — kaikille!