— Minäkin tahtoisin! — Pojan pää painuu äidin olalle. Kuuluu kuin hillitty nyyhkytys ja sitte vähän ajan perästä:
— Minusta on kuitenkin hyvin ikävä, että tuli sota ja että sinun täytyy seisoa.
Sitte he eivät puhu enää mitään. Kumpikin heistä taistelee meritautia vastaan. He käyvät kumpikin yhä kalpeammiksi. Aljoscha nojaa raskaasti äitiin. Kerran tuntee äiti, miten poika omituisesti vavahtaa. Kovin hiljaa hän hengittääkin. Sitä ei ensinkään voi kuulla. Mutta junahan jyskyttää niin kovin.
* * * * *
Ruotsin rannikolle astuessaan pitää Elena ruumista sylissään. Aljoschan sydän on lakannut sykkimästä. Mutta äiti ei tahdo uskoa sitä. Hän pitelee yhä poikaansa sylissään, puristaa rintaansa vasten, eikä hellitä ennenkuin pieni ruumis väkipakolla riistetään häneltä.
* * * * *
Paperi painuu Sergiuksen kädestä pöydälle. Monta puolustus- ja syytöskirjelmää on hän sekä lukenut että itse laatinut, — tällaista ei koskaan.
Mitä tässä oikeastaan oli? Ja keneen se kohdistui? Oliko tässä puolustusta vaiko syytöstä? Molempia tai ei kumpaakaan? — Oliko ehkä vain kappale elämää nähtynä ja kerrottuna tinkimättömän totuuden mukaisesti?
Hän ei tiedä. Ainoa, mikä hänellä on selvillä, on, että hän on omistanut paljon ja kadottanut paljon. Ja että hän olisi voinut omistaa vieläkin enemmän, jos — — —
Leipää.