Samassa kuin isä astui ovesta sisään, kiepsahti Anselmakin hänen käsipuoleensa. Kihlajaispuku oli vast’ikään tullut ompelijattarelta. Isän täytyi välttämättä tulla sitä katsomaan.
— On teilläkin asioita mielessä!
— Niinkuin sinullakin, isä! Meillä on vain hauskempaa ajateltavaa kuin sinulla.
— Mistäs tiedät, vaikka minä olisin ajatellut jotain hyvinkin hauskaa, — esimerkiksi Edgariasi?
— Oh, isä! — Anselma irroitti korvalehtensä isän nipistyksestä. — Minä pahoin pelkään, että sinä ajattelit sitä nuorta huijaria, josta kerran rupesit Edgarillekin puhumaan.
— Vaikkei sinun herra sulhasesi suvainnut olla huvitettu hänestä, ei edes vaikka kerroin peukalonjäljestä, jonka olemme onnistuneet saamaan.
— Mitäs Edgar sellaisista! — Anselma pyöräytti isää kerran ympäri kuin pyöräyttääkseen ajatuksetkin hyvälle tolalle.
— Niillä on viehätyksensä, suurikin viehätyksensä, vaikket sinä sitä ymmärrä. Mutta Edgar on mies ja hänen pitäisi ymmärtää. — Minusta on varsin kunnioitettavaa, että hän, vaikkei itse ole varakas, koettaa pyrkiä eteenpäin, vaurastua ja oppia. Mutta tarvitaan muutakin kuin hyviä aikeita. Jos näkisin, että hän pystyisi ajattelemaan vähän muutakin kuin sinua ja rakkauttaan, voisin ehkä auttaa häntä eteenpäin omalla alallani.
Anselmalle oli tullut kyyneleet silmiin. Hän ei ymmärtänyt, miksi isä oli niin kovin vaativa Edgarin suhteen. Se oli varmaan syynä siihenkin, että Edgar viime aikoina oli ollut niin vakava, miltei alakuloinen. Käymäänkään ei hän ollut tullut moneen päivään, eikä ollut luvannutkaan tulla ennenkuin kihlajaispäivänä. Vai oli ollut vakava, erityisen vakava! Prefekti tuli oikein iloiseksi. Saattoi olla hyväkin merkki.
Isän katse kiintyi perhosenmuotoiseen nauhakoristeeseen Anselman niskassa, solui siitä paljaalle kaulalle, jota korallinauha ympäröi, ja pyyhkäisi sitte kuin hyväillen tytön nuorekasta vartta.