Tuollainen umpustaan vasta puhjennut kukka oli kai sen arvoinen, että sai vähän arvella, ennenkuin sen vieraan käteen uskoi. Se merkitsi jo paljon, ettei isä ollut ajatellut rahallista puolta, vaan oli valmis antamaan nuorelle ja varattomalle, josta appi-isänä ehkä sitte itse saisi huolehtia.
— Isä, sinä et vastaa? Miksi sinä et ole yhtä hyvä Edgarille kuin minulle? Minkä tähden sinä aina vaadit häntä olemaan muuta kuin hän on? — Anselma puhui, itkun alkua äänessä ja puoleksi hyväillen, puoleksi rankaisemalla takoen isän olkapäätä.
— Hyvä lapsi, enhän minä tiedä minkälainen hän on. — Se purkautui kuin hätähuuto. Ja pitkittyvää keskustelua välttääkseen vetäytyi isä omaan huoneeseensa, jossa hän rupesi astumaan edes takaisin, mittaillen lattiata hitain ja pitkin askelin.
Tulos ajatusten selvittelystä oli, että prefekti Hilmer iltapuolella
ajoi tulevan vävypoikansa asuntoon saadakseen rauhassa, vapaana
Anselman nuoren miehen mieltä häiritsevästä läsnäolosta puhella Edgar
Hiefin kanssa.
Mutta Edgar ei ollutkaan kotona. Tämä tuntui sitä ikävämmältä, kun asianomainen aina oli sattunut olemaan poissa silloin, kun tuleva appi-isä oli häntä tiedustellut.
Missä mahtoi mies oikeastaan olla? Eihän hänellä ollut mitään määrättyä työtä. Ei hän myöskään vielä ollut päässyt säännöllisen opiskelun alkuun, vaikka oli tullut tänne tietojaan kartuttamaan. Rakkaus ja Anselma olivat panneet kaikki hänen aikeensa nurin.
Sitä ihmeellisempää oli, että hän verrattain harvoin saapui kotiin tapaamaan Anselmaa, huolimatta siitä että appi-vanhemmat kumpikin kohta salakihlauksen jälkeen olivat kehoittaneet häntä pitämään Anselman kotia kuin omanaan. Sitenhän he kaikki paremmin pääsisivät tutustumaan toisiinsa.
Mutta Edgar Hief oli harvanlaisesti saapunut appivanhempiensa kotiin.
"Siksi että hän oli niin ujo", selitti Anselma.
Prefekti Hilmeriä rupesi harmittamaan. Miksikähän kaikki tällaiset pikkuasiat nyt tuntuivat niin kiusallisilta? Eihän kihlaus ollut samaa kuin naimisiinmeno. Ja joka tapauksessa: mihin oli suostuttu, siihen oli suostuttu.
Turhan tähden hän kai nyt, niinkuin aikaisemminkin, itseään kiusasi. Häntä oli yhteen aikaan vaivannut sekin ajatus, että suuri vähälahjaisuus mahdollisesti oli syynä Edgar Hiefin ujouteen. Päästäkseen selville tästä oli hän kerran ehdottanut, että he yhdessä pelaisivat shakkia. Ja miten kävikään? Ujona ja arkana, katse enimmäkseen alas luotuna istui Edgar Hief paikoillaan ja pelasi, pelasi kerta toisensa jälkeen appi-isänsä häviöön.