Sinä iltana olivat kaikki juhlatuulella, hävinnyt enimmin kaikista.
Yhtä turhia olivat kai muutkin huolet vävypojan suhteen. Ne kirjeetkin, jotka Edgar oli saanut äidiltään ja joita oli tullut näyttäneeksi apelleen, olivat itse asiassa olleet mitä parhain suositus hänelle itselleen.
Kaikkea tätä muistutteli prefekti Hilmer itselleen odotellessaan tulossa olevia kihlajaisia. Hän tuli vähitellen tyynelle ja hyvälle mielelle, laski leikkiä Anselman kanssa, oli huvitettu naisten monista ja tuiki tärkeistä hommista sekä valmisteli hiljaisuudessa kaunista kihlajaispuhetta.
Mutta kun hän juhlapäivän edellisenä iltana kolmannen kerran turhaan etsi Edgar Hiefiä tämän asunnosta, joutui hän uudelleen pois tasapainosta.
Yöllä näki hän pahaa unta. Hän oli matkalla virastoonsa. Silloin juoksee yhtäkkiä Seller läähättäen häntä vastaan. — Herra prefekti, ettekö näe, tuolla hän juoksee. Meidän täytyy saada hänet käsiimme. — Hän ymmärsi kohta, kenestä Seller puhui. Ja hänkin tunsi, että nyt sen täytyy tapahtua, maksoi mitä maksoi. Sentähden hän, ohjaksista huolehtiva prefekti Hilmer, unohti ylhäisen johtaja-asemansa ja läksi juoksemaan kuin toisten käskemä juoksupoika. Hän juoksi kuin henkensä edestä. Ja viimein sai hän kadunkulmauksessa takaa-ajamansa huijarin kiinni. Mutta samassa muutti mies muotoaan. Huijaria ei näkynyt missään. Edgar Hief vain seisoi katse alas luotuna appi-isänsä edessä.
Prefekti Hilmer heräsi tuskanhiki otsallaan. Vasten tapojaan oli hän pitkin aamua hermostunut ja ärtyisä kaikille, yksin Anselmallekin. Vasta sulhasen tultua hän rauhoittui.
Jos Anselmalla aikaisemmin oli ollut syytä puhua Edgarin vakavuudesta, ei siitä nyt ainakaan näkynyt jälkiäkään. Hän oli kuin onnestaan humaltunut. Hän nauroi, laski leikkiä ja näkyi kokonaan unohtaneen entisen ujoutensa.
Nuorten ilo tempasi isänkin mukaansa. Hän ei voinut kylmänä katsella ainokaisensa onnesta säteileviä kasvoja. Puheen, jota hän oli ajatellut, esitti hän lämmöllä ja lennokkaasti.
Oltiin juuri huutamassa innostunutta "eläköötä" nuorten onnelle, kun prefekti äkkiä tunsi omituista, pahoinvointia. Viime päivien jännitys ja sitä seurannut iloinen mielenliikutus oli kai hieman rasittanut.
Kenenkään huomaamatta vetäytyi prefekti huoneeseensa. Täällä painui hän mukavaan englantilaismalliseen lepotuoliinsa, jääden siihen pitkäksi aikaa. Hän havahtui vasta kun ovi avautui.