— Ei, ei! — Prefekti kohottautuu istualleen. — Oikeus olkoon oikeutta, koski se ketä tahansa! Mutta tapa? — Seller, meidän täytyy ajatella tytärtäni. — Onko se valokuva matkassanne.
Seller kaivaa povitaskujaan ja löytää valokuvan. Kuva kädessään menee prefekti Hilmer salin ovelle ja asettuu siihen vuoroin katsoen kuvaan, vuoroin Edgar Hiefiin, joka, käsi Anselman vyötäisillä, laskee leikkiä ympärillä seisovien kanssa.
Vihdoin saa appi-isä Edgar Hiefin katseen kohoamaan. Hän näkee valokuvan ja huomaa prefektin vertailevan. Hän ymmärtää kaikki.
* * * * *
Prefekti Hilmer vanhenee nopeasti tämän jälkeen. Häntä ei vanhenna ainoastaan suru, vaan sekin, ettei hän enää voi pitää eri toimialojaan erillään toisistaan. Virastossaan ei hän ole yksin virkailija. Hän on puoliso ja isä. Hän on ihminen.
Ne kirjavat, ajatusjännitystä kysyvät asiat, joista hän ennen nautti, kuluttavat häntä nyt. Hän ei voi unohtaa, että asianomainen aina on jonkun äidin poika, jonkun sisar tai veli, ehkäpä ainoalle tyttärelle puolisoksi aiottu vävypoika.
Hän kärsii kaikkien kanssa ja se vanhentaa, se kuluttaa…
Yksi lukemattomien joukosta.
Pakkanen kiihtyi yön kuluessa kiihtymistään, ja aamupuolella rupesi pohjoinen huokumaan kylmyyttään sisään jokaisesta hatarasta huoneen nurkasta.
Ilma oli jäädyttävän kylmää. Saima heräsi vilunväristykseen.