Mitähän kello mahtoi olla? — Varovaisesti raapaisi hän tulta tikkuun pannen käden suojaksi liekin eteen, jottei se paistaisi nukkuvan äidin silmiin.
Vasta puoli seitsemän!! Hän sammutti tulen ja kääräisi peitteen paremmin ympärilleen. Paras oli pysytellä vuoteessa. Öljyä täytyi säästää ja äitikin nukkui vielä. Eihän nyt sitäpaitsi työkään pakottanut nousemaan.
Saima huokasi syvään. Ilma huoneessa tuntui raskaalta. Olisi tehnyt mieli paiskata ovi selkosen selälleen, saada raitista ilmaa huoneen täydeltä ja sitte pistää kaunis, lämmittävä koivuvalkea uuniin. Mutta milläpä sitä tällaisina ahtaina aikoina! Kymmeneen kertaan täytyi penniä sormissaan pyöritellä, ennenkuin uskalsi päättää mihin kohtaan se milloinkin oli pantava.
Oli sekin nurjaa, kun raitis ilmakin joutui siihen luokkaan, josta ei vähävaraisille liiennyt. Mitäpä ylellisyystavaroista, jos jäivätkin pienen etuoikeutetun luokan osaksi! Mutta kun raitis ilma, tarpeellinen lämpö ja ravinto, — niin suorastaan kaikki välttämättömät elintarpeet olivat kalliilla rahalla hankittavat, rahanhankinta-tilaisuudet olivat miltei saavuttamattomissa, sehän se oli katkeraa.
Kuului siltä kuin äiti olisi liikahtanut. Eikö hän siis nukkunutkaan?
Valvoi ehkä ja ajatteli samaa kuin Saimakin?
— Äiti!
— Joko sinä taas valvot, lapsi kulta?
— Entä sinä, äiti? Sinun tarvitsisi paremminkin nukkua kuin minun. — Viluttaako sinua? — Saima on jo vuoteen vieressä. Hän on vetäissyt vähän vaatteita päälleen ja levittää nyt oman peitteensä äidille suojaksi. — Kas noin, sinä minun rakas kääröni! Makaa nyt hiljaa siksi kun saan puita uuniin ja huone vähän ehtii lämmetä!
— Aina sinä jaksat! — Äiti hymyili surunvoittoisesti.
— Jaksat! — Saima tulee keittiöstä sylissään kantamus kuusihalkoja, joita hän rupeaa latomaan uuniin. — Jos olisi ihmisellä työtä yöt päivät, silloin voisi puhua jaksamisesta, mutta kun ei saa tehdä mitään, ei kerrassaan mitään!