— Työttömyys on usein raskaampi taakka kuin työ.
— Niin totisesti! — Saima nielaisee vastauksensa kuulumattomaksi. Sitte rupeaa hän innokkaasti selittämään, että ehkäpä tästä pian annetaan työtä yllin kyllin. Hän aikoo tänään lähteä kaupunkiin saamaan lopullista vastausta siitä konttoripaikasta, josta jo monta kertaa on ollut puhetta. Eiköpä se lopultakin tule hänen osakseen? Ovat niin kauan odotuksellakin kiusanneet, että eivätköhän nyt sitä antane.
Äiti ei vastaa. Pitkä ja kiduttava odotus ei aina tiedä hyvää lopputulosta. Sellainen on ainakin hänen kokemuksensa ollut. Mutta mitäpä hän sitä ilmoittelemaan! Tulee se tieto aikanaan, jos kerran tullakseen on.
Hän huokasee raskaasti. — Mitähän varten vanhojen ja raihnaistenkin täytyi elää? Heidän päivätyönsä oli jo päättynyt. Pois olisivat joutaneet! Helpompaa olisi silloin elämä nuorille. Vanha vaalittava oli nuoren elämässä kuin liika lasti laivassa.
— Kas vaan, johan sinä olet pukeissa, ihasteli Saima keittiön ovelta. — Minullakin on jo aamiainen pöydässä. Syödään sitte, niin pääsen lähtemään.
Entistä horjahtavampaa oli äidin astunta hänen tullessaan ruokapöytään. Saima huomasi sen ja nieli itkua. Mistäpä äidille muuten olisikaan karttunut voimia. Laihaa ja voimatonta oli ruoka. Ja maitokin minkälaista! Sinistä, ihan harmaan sinistä, eikä toivoa paremmasta, ennenkuin sitte jos — —
— Juo, juo, äiti kulta! Harmaansininen on hieno väri, eikö olekin?
Hän oli jo saavuttanut jonkinmoisen taituruuden leikinlaskussa, silloin kun sydän oli kipeimmillään.
— Kermaista saan sitte, kun sinä saat sen paikan, pisti äiti iloisesti jatkoksi.
Niin, kermaista sitte! Sen konttoripaikan tuloillahan he jo kauan olivat ruokaansa höystäneet. Ja niillä he olivat lämmitelleet kylmästä kangistuvia jäseniään. Mutta jos toivo pettäisi?