Saima painoi käden povelleen kuin estääkseen sen liian rajua tykytystä.
— Anteeksi, äiti, nyt minä nousen! — Hän työnsi hätäisesti tuolin syrjään, haki päällysvaatteensa ja pukeutui. Sitte otti hän pöydältä valmiiksi kokoonkäärityt puhtaaksikirjoituksensa. Puoleksi avatun laatikon kohdalle pysähtyi hän hetkeksi epäröiden.
— Minun täytyy… siltä varalta, että…
Hän kaivaa esille huolellisesti piiloon peitetyn paketin, evästää äitiä monilla varoituksilla ja sydämellisillä kehoituksilla lepäämiseen; sitte painuu ovi kiinni hänen jälkeensä.
Kohta portilla puskee pohjoinen vihaisesti vastaan, mutta hän ei huomaa sitä. Hän ajattelee yhtä ainoata asiaa: tuota kauan toivottua, pian ehkä saatavissa olevaa paikkaa.
Kuinka pohjattoman rikas hän silloin onkaan, jos saa 75 markkaa kuussa! Seitsemänkymmentäviisi markkaa sen vähäisen lisäksi, mitä heillä nyt on ja jolla on täytynyt elää!
Vähän hän tosin on ansainnut puhtaaksikirjoituksella, joka silloin pakostakin jäisi pois. Mutta mitäpä se merkitsi? Kolmekymmentä penniä arkilta silloin tällöin, — satunnaista tuloa, johon ei voinut luottaa. Olipahan vain ollut sen verran, että sen avulla joskus oli saanut pahimman puutteen torjutuksi. Mutta 75 markkaa kuussa tiettyä tuloa!
Hän rupeaa taas niinkuin usein ennenkin sijoittelemaan rikkauksiaan.
Kaikkein ensimäiseksi tilaa hän maitoa meijeristä, hyvää, kermaista maitoa. Sitä juottaa hän äidille jok'ikinen aamu, keitettynä silloin kun on kylmä. Jos äiti vastustaa, nauraa hän vain ja sanoo: juo, juo, minä maksan, minulla on varaa.
Hän ihan jo tuntee, miten hyvää tuo lämmin maito tekee äidin laihassa, lämpöä puuttuvassa ruumiissa.