Sitte hän myöskin ostaa sylen koivuhalkoja, kauniita, valkeakylkisiä ja kuivia puita, parasta lajia. Niitä poltellaan aina pahimpina pakkaspäivinä.
Ja entä sitte ne kengät, ne, joita hän on katsellut viime talvesta asti, ne, joilla on päälliset huovasta ja sisäpuolella lammasnahkaa! Ne maksavat kokonaista kymmenen markkaa. Kymmenen pois seitsemästäkymmenestäviidestä? — Siitä tulee tuntuva lovi! Mutta sittekin hän ostaa ne äidille. Ja he saavat kerrankin viettää huoletonta ja onnellista joulua yhdessä, äiti ja hän.
Tokkohan äidillä oikeastaan koskaan ennen on ollut oikein iloista joulua? Äidillä on ollut niin paljon ja raskasta kannettavaa elämässään. Ja tuollaisina suurina juhlina johtuu se aina erityisesti mieleen.
Ensimäinen suuri suru oli tullut Saiman ollessa koulu-ijässä. Hänelle ei silloin oikein kerrottukaan asiasta, mutta hän tiesi, että vanhin veli oli syynä suruun. Asia oli hyvin, hyvin ikävä. Kun isä sytytti kuusenkynttilöitä, purskahti äiti yhtäkkiä haikeaan itkuun, ja isä kääntyi pois päin eikä sanonut sanaakaan. — Saima sitä vastoin juoksi suoraa päätä äidin luo kiihkeästi tiedustellen syytä äidin suruun. Mutta vastausta ei annettu. Äiti vain painoi häntä rintaansa vastaan ja hän kuuli äidin sanovan hiljaa kuin itsekseen: kunpa vielä olisin pieni, elämäntuskaa tuntematon lapsi.
Veljistä oli sitte tullut paljonkin surua. Nyt oli heistä kaksi kuollut, kolmas oli Amerikassa, teillä tietymättömillä.
Isän kuoltua oli vanhin sisar, jolla oli hyvätuloinen paikka, ollut perheen tukena, mutta kolme vuotta takaperin oli hän äkkiä kuollut sydänhalvaukseen, ja siitä asti oli Saima ollut sairastavan äidin ainoana apuna.
Se paikka, se paikka, kunhan hän saisi sen! Silloin voisi hän paremmin kuin tähän asti pitää huolta äidistä.
Saima oli jo kaupungin portilla. Hän joudutti askeleitaan. Pyyhkäistessään kenkäkaupan ikkunan ohi pysähtyi hän hetkeksi ihailemaan äidille himoittua lahjaa. — Ihan varmaan ostaa hän sen! Hän vaikka syö itse vähemmin sinä kuukautena ja säästää siten ne rahat. Kyllä hän jaksaa. Hän on nuori. Mutta äiti on vanha ja vanhoja täytyy saada pitää hyvänä.
Pitkin harppauksin Saima nousee kiviportaita Latva & Kuuselan liikkeen toimistoon. Päättävästi painaa hän ovikelloa. "Nyt, nyt", takoo sydän.
Liikkeen johtaja käännähtää hämmästyneen näköisenä ja hiukan hermostuneesti tuolillaan Saiman avatessa ovea.