— Aa, neiti Särkkä! Teillä on asiaa?
— Niin, minä tulin… Se paikka…
— Paikka? — Jaa, tosiaankin! Minä olin jo aivan unohtanut sen. — Hän pyyhkäisee partaansa. — Se asia ratkaistiin jo pari viikkoa takaperin. Me teimme hiukan muutoksia konttoripuolella, joten emme nyt tarvitsekaan lisäväkeä.
Ei lisää, ei tarpeen, ei mahdollisuutta ansaita! Siniseksi kuorittua maitoa, jäädyttävän kylmää huoneessa, äidille ei lämpimiä kenkiä, ei iloista joulua!
Tietääköhän hän, joka tuon tuomion julisti, mitä kaikkea siihen sisältyy.
Saiman päätä huimaa. Sitte rupeaa niin kummasti puuduttamaan. Hän on kadulla ja kulkee eteenpäin ihmisvilinässä. Hän ymmärtää, ettei hänen kokemuksensa ole kovinkaan erikoista tai harvinaista laatua. Hän on vain yksi niistä lukemattomista, joille taistelu olemassaolosta on ylivoimaista ja toivotonta, yksi niistä, joiden askeleet epätoivo on tehnyt väsyneiksi, laahustaviksi, ja joiden selkä toivottomuuden koukistamana ennen aikojaan on kumaraan painunut.
Kannattiko tällaista suurta, yleistä hätää edes väistääkään?
Hän kulkee katua pitkin umpimähkään, eteensä katsomatta. Silloin muistaa hän yhtäkkiä puhtaaksikirjoituksensa.
Olisivat nekin vielä jääneet viemättä, silloin hän ei olisi saanut niitäkään rahoja eikä ehkä työtäkään vastaisuudessa. Ja sitte se asia! Nythän se oli pakostakin toimitettava!
Palvelija avaa kumartaen Saimalle oven kauppaneuvoksen huoneeseen. Se on suuri ja valoisa. Saima on nähnyt sen monesti, mutta nyt karkaa hänen katseensa nälkäisenä kuin tulenliekki paikasta toiseen. Kaikki, mikä ennen oli jäänyt huomaamatta, pistää nyt hänen silmiinsä vastustamattomalla voimalla ja terävästi kuin äkillinen valonheijastus pimeässä: lattiata ylt'yleensä peittävä pehmeä matto, nahalla päällystetty tuoli, jonka selusta mukavasti lasketaan alaspäin noja-asentoon, ja pehmeyttään hyllähtelevä sohva koruompeluksineen.