Kuukausi oli kulunut umpeen, kun hän turhien ponnistelujen jälkeen oli valmis kääntymään kotiin. Silloin syntyi lapsi. "Tuskan maailmaan tuomana", oli hänellä tapana sanoa.
Kun hän palasi kotikyläänsä, hoiperteli hän eteenpäin kuin varjo. Käsivarret tuskin kykenivät lasta kannattamaan. Kodin kynnykselle hän pyörtyi.
Tainnoksista herätessään kuuli hän naapurivaimojen supattavan tuvan nurkassa. Vuoteen vieressä itkivät lapset.
Hän koetti ajatella. Käsi tapaili lasten päitä kuin koetellakseen olivatko kaikki siinä.
Vihdoin selkeni muisti. Hän kohottautui istualleen, nousi siitä lattialle ja sieppasi lapset syliinsä.
— Äiti! äiti! äiti!
He puristautuivat kaikki kilvan, nauraen ja itkien, niin lähelle häntä kuin mahdollista.
Muutamat vaimoista rupesivat itkemään. Eräs koetti häätää lapset äidin sylistä.
— Ei, sanoi Marfa päättävästi. — Antakaa lasten olla! Minä olen tehnyt minkä olen voinut. Nyt ei voi tehdä muuta kuin pitää huolta lapsista ja odottaa.
Siihen keskittyi senjälkeen koko hänen elämänsä. Hän ei poistunut kotoa muuta kuin työansiolle lähtiessään. Hänestä oli tullut yhtä kotirakas ihminen kuin Wanja oli ollut. Sunnuntaisin, jos hän jouti, luki hän Wanjan kirjoja. Työtä tehdessään ajatteli hän kuten Wanja sitä uutta parempaa päivää, jonka perijiksi hän tahtoi kasvattaa lapsensa.