Marfasta tuntuu yht'äkkiä siltä kuin seisoisi Wanja hänen edessään. Hän hymyilee kaunista hymyään, jota näytettiin vain joskus hänen tullessaan hyvin iloiseksi, ja sanoo: Oikein teit, Marfa, kun tulit tänne lasten kanssa!
Marfan työinto tuntuu monistuvan. Hän ei enää elä entisyydessä. Hän ajattelee lapsia ja heidän tulevaisuuttaan. Hän uskoo varmasti, ettei hän koskaan saa surun päiviä heistä. He ovat kaikki niin terveitä, kauniita, ja hyviä lapsia. Ja näyttäähän nyt tulevaisuuskin valkenevan.
Tokkohan Jumala olisi suonut lastenkaan menestyä näin hyvin, jos Wanja olisi ollut ihan väärässä. Mutta täytyipä kotona Wenäjällä yksin vastustajienkin tunnustaa, ettei niin hyviä lapsia ollut koko kotikylässä. Heillä oli isän opinhalua ja äidin iloisuutta, ja sitte tuota Wanjan tahtoa tehdä kaikille hyvää, joka teki heidät niin kohteliaiksi lapsiksi, että vieraidenkin täytyi pitää heistä.
Eivätkö sellaiset lapset menestyisi maailmassa? Ja kun ensin yksi menestyisi, auttaisi hän toisia, kunnes kaikki menestyisivät. Siihen olivat he pienestä asti oppineet.
Marfa herää yht'äkkiä ajatuksistaan. Hän huomaa miehen, joka hätäisesti ja ankara ilme kasvoillaan kiiruhtaa häntä kohti.
Hän ei tiedä miksi, mutta hän tuntee kangistuvansa pelosta.
Mies on nyt kohdalla. Hän pysähtyy Marfan eteen.
— Työ siihen paikkaan! hän komentaa. Sota on julistettu. Venäläiset pois maasta! Sota!
Lyhde heltiää Marfan kädestä ja huulet toistavat tuon vasta kuullun, vieraskielisen sanan.
Sota! Hänellä on vähän tietoja siitä, mitä tuo sana merkitsee historian lehdillä. Mutta että se nyt koskee häntä ja hänen aikalaisiaan, se on hänestä käsittämätöntä.