Eero tarttui kohta siihen.
— Mitä se pyh merkitsee?
— Virkoinpahan vain omille ajatuksilleni. Mutta sen minä sanon: olkoon onni vain käsistä luistavaa kuin ankerias. — Liukkaita ne ovat, sen minä tiedän. Siksi monta olen niitä nylkenyt. — Ja onni on liukasta sekin. Sen verran olen elämää tarkastellut. — Mutta olkoon! Ei sitä saa taipaleelle lähteä omaa huonouttaan ruikutellen. Siitä mikä on liukasta, pidän kiinni kahta lujemmin, — niin sitä ajatella pitää.
Neula lensi viuhuen ommelta pitkin, samassa kun Elinan katse kiireimmän kautta otti selkoa Eeron mieli-alasta.
— Pää pystyyn vain ja pulska ryhti! Sitte sitä omasta mielestäänkin ylenee, kun ihmiset joksikin luulevat.
Tohtorinna raotti samassa ovea. Hän tarvitsi Elinan apua saadakseen lapset makuulle ja sitte ajoissa illallista vanhemmille.
Silmän räpäyksessä oli Elinan työ huolellisesti kokoon kääritty, ja hetken kuluttua hänen iloinen äänensä jo kuului lasten makuuhuoneesta.
Yksin jäätyään makasi Eero vielä vähän aikaa eteensä tuijottaen entisellä paikallaan, mutta kun karjakko tuli lypsyltä ja rupesi astioita kolistelemaan, nousi hän, hiipi ruokasalin nurkkaan ja jäi sinne kirjojensa ääreen, siksi kun isä ja äiti tulivat illalliselle.
Painostava vaiteliaisuus vallitsi pöydässä. Äiti näytti tavallista väsyneemmältä. Isä hörppi teetään äänettömänä kuten tavallisesti.
Eerosta oli, kuin ukkosta olisi ollut ilmassa. Hän oli herkkä tuntemaan sellaista. Hän tunsi sen sekä ruumiillisesti että henkisesti, tunsi kipeyteen asti. Hän kärsi aina kesäisin, ennenkuin ilmaan keräytynyt sähkö pääsi purkautumaan, ja hän tunsi samaa tänä iltana henkisesti.