— Älähän härnäile!
— En, en, tosissanihan minä. Mutta ehkäpä tuollaisia hullutuksia täytyy oppia sen, joka aikoo lukumieheksi.
— Ei minusta lukumiestä tule.
— No sepä ihme, vaikka viisivuotiaana jo luku luisti kuin mäenlasku. Eikä sitä näytä mikään haittavan nytkään, koska lupasivat luokalta laskea, vaikka annettiin näin pitkä loma.
— Niin, kun olin niin huono sen keuhkokuumeen jälkeen, ettei minusta ollut kouluun. Koetan nyt lukea täällä kotona, mutta eihän tiedä miten käy, pääsenkö luokalta vai en.
— Eiväthän ne opettajat kuulu tutkivankaan, sanoi tohtori. Paras poika luokalla. Hätäkös silloin! Yks kaks on ylioppilas, sitte maisteri ja vaikka mikä.
Eero tuijotti tuleen, rypisti kulmakarvojaan ja tuijotti taas.
Sitte hän sanoi yksikantaan: — Ei tule mitään. Minä tunnen sen. Aina kun ajattelen eteenpäin niin tunnen aivan, miten kaikki luistaa käsistäni.
— Mikä kaikki?
Eero ei vastannut. Elinan neula lensi suihkien läpi kankaan. Sitte hän sanoi yhtäkkiä kuin omille ajatuksilleen: — Pyh!