Toini pysähtyi vuoteen toiselle puolelle pikku Viljon viereen. Poika painautui vapisevana ja äänettömänä lähemmäksi isää. Hilkka sitävastoin nyyhkytti hiljaa, kiharainen pää painuneena isän olalle.
Yhtäkkiä vavahti sairas ja avasi silmänsä. Katse sattui Toiniin.
— Sinä tulit kuitenkin. — Huulet vetäytyivät omituiseen, vierasluontoiseen hymyyn.
— Niin tulin. — Toini tarttui hänen käteensä, tietämättä, puhuiko hän kuumehoureissaan vaiko tajussaan.
Silloin näytti siltä kuin kuoleva olisi huomannut erehdyksensä. Katse etsi Elinaa.
— Nosta, — pyysi hän äkkiä selvään ja tuskaisesti.
Elina kumartui häntä auttamaan. Silloin hän kuin yliluonnollisen voiman nostamana itse kohosi istualleen.
— Kiitos, kiitos, sanoi hän selvään, katse säteilevänä. Hellä, hyväilevä silmäys kiintyi vielä lapsiin, sitte hän painui vuoteelle, rinnan pari kertaa korahtaessa.
Henki oli lähtenyt.
Kuoleman jättämä jälki on aina tuntuva ja syvä. Mutta joskus se saattaa olla tavallistakin tuntuvampi. Ja sellainen se oli Eeron kodissa.