Ne elämän iloiset äänet, joita Elina emäntä talossaan oli edustanut, vaikenivat kokonaan. Hän oli aivan surunsa murtama. Hän suri »parhaintaan», toisten hylkäämää, usean ylenkatsomaa, joka kuitenkin oli ollut kukkien kasvattajana hänen elämänsä tiellä ja jonka raskasta kuormaa hän oli kyennyt keventämään paremmin kuin kukaan muu.
Kohta isän kuoleman jälkeen joutui Viljo vuoteeseen. Hän sai kuumetta eikä se ottanut väistyäkseen. Hän sairasti kuin vesa, joka lujasti on kiertynyt vanhan puunrungon ympärille, sairastaa, kun vanha puu kaatuu.
Toiset omistivat nyt hänelle kaiken sen hellän huolenpidon, minkä vainaja ennen oli osakseen saanut.
Eeron oma huone, jossa hän lepäsi, oli kaunis kuin kukkastarha. Siellä oli suuria valkeita liljoja, Toinin sinne tuomia, ja tuoksuvia ruusuja — sekä Toinin hankkimia että kotikasvatteja. Taustana olivat ne kauniit kotikasvit, joita Eero ja Hilkka yhdessä olivat hoitaneet.
Senjälkeen, kun Elina oli saanut muun järjestetyksi huoneessa, asetteli
Toini Hilkan avustamana sinne kasvit ja kukkaset. Elina oli silloin
Viljon luona. Kun hän palasi ja näki huoneen, herahti hän itkuun.
— Voi, kuinka olisi iloinnut — jos olisi nähnyt, — sai hän nyyhkytyksiensä lomasta sanotuksi.
Kaikki toivat sitte jäähyväislahjansa sinne, väsyneen taivaltajan lepokammioon. Hilkka piti kuitenkin pääasiallisesti huolta huoneen kukkasista. Se oli hänen viimeinen rakkaudenpalveluksensa.
Perheen kaikki jäsenet tuntuivat surussaan painuvan toisiinsa läheisen läheisesti kuin vaaran hetkenä linnunpoikaset pienessä pesässä. Se suru, joka heitä yhdisti, ei ollut ainoastaan suuri, siinä oli samalla jotain lämmintä ja nostavaa. He eivät muistelleet elämän meren hylkyä. He olivat löytäneet sellaista, mitä ei toisten silmä nähnyt, sillä he olivat tunteneet ja rakastaneet häntä.
Kohta kuolemantapauksen jälkeen kirjoitti Elina Eeron äidille. Vanha tohtorinna itse, Hanna sisar ja pari nuoremmista lapsista saapuivat hautajaisiin. Kunnioittamalla kuollutta he tahtoivat korvata sen, mitä aikaisemmin olivat laiminlyöneet.
Varhain hautajaispäivän aamuna, ennenkuin toiset vielä olivat nousseet, kävi Toini kuolintalossa. Yhdessä Elinan kanssa he menivät Eeron huoneeseen ja siellä viipyivät kauan. Mutta kun he palasivat toisten luo, ei näyttänyt siltä kuin he olisivat itkeneet kuollutta, vaan kuin olisivat yhdessä viettäneet suurta ja pyhää juhlaa.