Se saattojoukko, joka kokoontui vainajan kodin edustalle, ei ollut suuri. Lähinnä ruumisarkkua ajoivat vainajan äiti ja Elina, sitte Hanna sisar ja Toini Hilkan kanssa. Seuraavilla rattailla tulivat Heikki, Helmi ja tohtori Häggin perheen nuoremmat jäsenet.
Ihmeellisen tyyni ja juhlallinen, hiljaista iloa uhkuva loppukesän tunnelma vallitsi sinä päivänä luonnossa. Auringonpaiste, kauniisti kukitettu hauta, vieläpä kyyneltyneitten kasvojen ilmekin näytti puhuvan, ei elämää tuhoavasta hallasta eikä kuoleman kolkosta, tyhjäksi tekevästä voimasta, vaan ennemmin elämästä, joka orastaa ajallisuuden raunioilla.
Murtunein surevien joukossa oli vanha tohtorinna. Vapisevana, surunsa alle painuneena hän nojasi Hanna tyttäreensä. Näytti siltä kuin hän ei olisi nähnyt eikä kuullut mitään.
Haudalta palattaessa juotiin maalaistapaan kahvit kuolintalossa. Silloinkin pysytteli vanha tohtorinna erillään muista. Hän ei jaksanut olla seurassa. Hänen täytyi yksin saada kantaa surunsa suurta taakkaa.
Hänen selkänsä oli kumartunut ja hänen päänsä painunut syvälle näinä päivinä, sen huomasivat hänen lapsensa.
Ainoastaan pari kertaa hän lähestyi toisia. Elina oli kertonut hänelle jotain Toinista, jonka johdosta hän tunsi tarvetta saada kiittää.
— Te olitte poikani ystävä. — Hän lähestyi Toinia.
— En, — niin, — ei, ette saa kiittää. — Se pisti kuin puukon kärki.
— En minä kiitoksia ansaitse.
— Päinvastoin, — lisäsi hän itsekseen. Samassa kutsui Elina häntä, ja huoahtaen helpoituksesta kiiruhti hän pois. Hänen olisi ollut mahdotonta selitellä mitään ja yhtä mahdotonta ottaa vastaan kiitoksia.
Vanha tohtorinna yritti kerran uudelleen. Hän lähestyi rouva Hagertia.