— Tyttärenne oli niin hyvä Eerolle.
— Ei hän ole tyttäreni, oikaisi rouva Hagert.
— Tyttären sijainen kuitenkin, eikö niin?
— Tavallaan.
— Minä olen niin kiitollinen —. Vanha harmaa pää tutisi ankarasti. — Mutta minä kadehdin myöskin. On niin katkeraa — — vasta kuoleman jälkeen huomata — miten olisi voinut olla.
— Mitä te sanoitte, kysyi rouva Hagert melkein tuimasti. Hän oli käynyt vähän huonokuuloiseksi.
— Sanon vain — — Me emme ole toisillemme niinkuin pitäisi — ja se on sitte niin katkeraa.
Rouva Hagert vavahti, mutta sitä ei tohtorinna huomannut. — Kyllä minä kuitenkin häntä rakastin, mumisi hän, huojutellen harmaata päätään.
— Kyllä minä rakastin, kyllä minä rakastin, toisti hän moneen kertaan.
Muuta hän ei puhunut koko iltana.
Rouva Hagert teki kohta senjälkeen lähtöä. Hän oli kovin väsynyt.