— Etkö todellakaan ymmärrä, Yrjö? Eihän tämä mahda olla odottamatonta sinulle? Johan olen kirjoittanut kaikesta — monastikin.
— Olethan sinä. Mutta minä en tahtonut uskoa — Ääni värisi liikutuksesta. — Suostuin tapaamaan sinua täällä juuri siitä syystä. Kaksi niin lujasti toisiinsa liittynyttä kuin me, eivät voi erota. Kunhan tapaisimme, ymmärtäisit sen. Siihen luotin.
Ailin harmaat, älykkäät silmät loivat terävän, läpitunkevan katseen Yrjöön. — Sano suoraan, mitä ajattelet! — Kunhan tapaisit minut, saavuttaisit sinä entisen valtasi ylitseni. Sen tappioon et voinut uskoa. Erota siitä, jota on rakastanut, eihän siinä mitään mahdotonta. Johan sinä siihen olet tottunut.
Suuttumuksen puna kohosi toisen kasvoille… Jos et muuta aio kuin syytää solvauksia…
— Solvauksia? Älä ota sitä siltä kannalta! En minä soisi, että tässä sanoisimme toisillemme solvauksia enemmän kuin kohteliaisuuksiakaan. Soisin vain, että puhuisimme tyynesti ja suoraan jotta pääsisimme edes jonkinmoiseen selvyyteen ennenkuin eroamme. Muuta en pyydä.
— Tahdot siis asettua tuomarikseni.
— En tuomariksi. Tahtoisin vain päästä selvyyteen. Muuten käy ero vieläkin raskaammaksi.
— Ero raskaaksi? — Ääni värähti katkeruutta. — Niinhän se suita käy kuin hansikkaiden vaihto.
Pistos ei osunut määräänsä. Näytti siltä kuin toinen ei olisi sitä huomannutkaan. — Nemesis seuraa sinua, minua, meitä kaikkia, jatkoi hän tyynesti. — Monta sinä olet jättänyt. Nyt jätän minä sinut.
— Sinä tiedät — — Yrjö tulistui. — Rakkaus sinuun oli niin suuri, ett'en sellaista koskaan ennen ollut tuntenut. Siksi täytyi minun jättää hänet, joka oli minulle uskollinen kuin koira.