— Luulin niin. Mutta olen oppinut ymmärtämään, ett'ei rakkaus — ei ainakaan minun rakkauteni voi kasvaa muuta kuin totuuden maaperässä.
Yrjö nousi kiivaasti. — Jo riittää. Minä olen ainakin saanut syytöksiä tarpeeksi.
— Älä sano syytöksiksi, pyysi toinen, pehmeä, milt'ei sydämellinen sointu sanoissaan. — Tahtoisin vain selittää sinulle kaikki, en syyttää. Itse ansaitsen syytöksiä. En ole ollut sitä sinulle, mitä jokaisen naisen, joka rakastaa, pitäisi olla toverilleen: siunattu, nostava voima, joka toisessa loihtii esiin ja voitolle paraimman, jaloimman hänessä. Annoin rakkautesi hurmata itseni. Se tuli elämäni kaikkikaikeksi. Siksi tuntuikin, silloin kun se petti, siltä kuin perustus olisi järkkynyt ja olisin syössyt pohjattomiin syvyyksiin. — Mutta sekin oli hyvä. Opin tuntemaan itseäni. Opin ymmärtämään elämää. Kärsimyksien merkitys selveni minulle. Näin lukemattomia joukkoja kärsiviä, surun murtamia, joita en ennen ollut huomannutkaan. Ymmärsin, miten tosi tuo raamatun kuvaus maailmasta on: ei mitään muuta ole olemassa kuin murhetta ja pimeyttä. Juuri sellaisena näin minäkin nyt elämän. Mutta samalla selveni minulle, että tuolla kaikella täytyy olla merkityksensä, tehtävänsä, muuten olisi elämä sydämetöntä pilaa, tarkoitukseton paha, josta olisi eroon päästävä niin pian kuin suinkin. — — En ole vielä päässyt selvyyteen — — mutta siitä olen varma, että on olemassa jotain, johon kannattaa pyrkiä ja josta voin tyydyttävää selvitystä saada. Ellen saisi luottaa siihen, en jaksaisi elää. Se, jolle ensimmäinen ja viimeinen rakkaus on ollut elämän keskus ja perustus, hänen täytyy tuon rakkauden sirpaleiksi särkyessä joko sortua tai saada parempaa, pysyvämpää, jolle elää.
Yrjö loi pikaisen, ihmettelevän katseen vierustoveriinsa. Miten tyynet ja kirkkaat hänen kasvonsa olivat. Se oli Yrjöä jo ensi näkemältä hämmästyttänyt. Mutta nyt vasta hän ymmärsi, että se ei ollut mitään hetkellistä ja teennäistä, vaan voimakas todellisuus, joka häntä pakotti alistumaan.
— Vai sitä varten sinä tahdoit tavata, sai hän viimein sanotuksi yksikantaan ja purevasti. — Tahdoit ilmoittaa, miten tyytyväinen olet itseesi, sysättyäsi minut syrjään.
— Sysättyäni syrjään? Kuinka sinä voit puhua tuolla tavalla? Olenko sysännyt sinut syrjään, jos sanon, että meidän on erottava siksi, että me emme voi olla toinen toisillemme onneksi ja avuksi, turmioksi vain? Tahdonhan tässä vain purkaa sellaisen suhteen, joka ei koskaan ole totuuteen perustunut. — Toivon, että eromme ja se mitä olemme oppineet, on auttava meitä selvempään elämämme ja sen tarkoituksen käsittämiseen — ja toteuttamiseen. — Olet kaikessa hiljaisuudessa oikeastaan jo joutunut uuteen suhteeseen — sen tiedät. Pyri jos mahdollista uskolliseksi siinä!
Miten levollinen, vakava ja toverillisen ystävällinen hän oli! Ei mikään näkynyt järkyttävän hänen rauhallista tyyneyttään, ei muistot, ei moitteet eikä iva. Se Yrjön tenhovoima, joka ennen oli Ailia hallinnut, oli nyt kuin jäljettömiin kadonnut.
— Olen kuitenkin ollut sinulle suureksikin hyödyksi, eikö totta? — Yrjö nykäisi hermostuneen vihaisesti viiksiään. — Olethan tässä ladellut pitkiä juttuja saamistasi opetuksista!
Aili ei huomannut sanojen purevaa pilkkaa. Ainakaan ei se kyennyt haavoittamaan.
— Juuri siksi, jatkoi hän, — että olen kärsinyt niin äärettömästi, mutta saanut lohdutusta tietoisuudesta, että kaikella on tarkoituksensa ja että elämämme erehdykset ja tappiotkin voivat meille voitoksi kääntyä, juuri siksi en voi ketään katkeruudella ajatella, — en sinua enemmän kuin muitakaan.