— Kerrassaan jalomielistä!
— En minä jalomielisyyttä tavoitellut. Tuntui vain luonnottomalta erota tapaamatta, erota ilman ainoatakaan selvittävää sanaa. — Sinä et sitä paitsi tahtonut uskoa kirjeitäni.
— En tahtonut, — enkä tahdo vieläkään. — Hän ojensi kiihkeän rukoilevasti kätensä Ailille. — Ethän voi tuottaa minulle sellaista surua?
— Surua? Olisiko se sinulle todella suru? Silloinhan meillä vielä on jotain yhteistä. Sinä olet kärsinyt, minä kärsinyt. — Kaikki olemme kärsineet. Kumpa vain kaikki voisimme tehdä niinkuin jalohelmisimpukka meren syvyydessä. Kun sen pehmeisiin kudoksiin haavoittava hiekkasiru pääsee tunkeutumaan, muuttaa se sen vähitellen omaan olentoonsa kuuluvaksi ja tekee sen sellaisella tavalla, että siitä muodostuu jalo, kallisarvoinen helmi. Kärsimys muuttuu voitoksi. Suru siunaukseksi. — Tiedät, että en vielä ole päässyt selvyyteen. Mutta tuskien tiellä, pimeyden ollessa suurimmillaan olen nähnyt sarastuksen aamuruskosta. Ja siitä iloitsen, sillä päivä, jonka koittoa se ennustaa, ei tuo lohdutusta ainoastaan minulle. Siitä riittää sitä koko kärsivälle ihmiskunnalle. — Olen saanut aavistuksen surun pyhästä suuruudesta ja Jumalan tarkoituksesta elämäämme nähden. Yrjö kohautti olkapäitään. — Haaveilua — utukuvia!
Samassa kuului etäisyydestä kimakka junan vihellys.
Aili vavahti. — Juna saapuu. Minun täytyy rientää.
Kova, kivettynyt ilme jäykisti Yrjön kasvot. Hän oli käynyt ankaraa kaksintaistelua. Oliko lopultakin tappiolle jouduttava.
Aili nousi, epäröi hetken, mutta ojensi sitten kätensä. — Hyvästi ja kiitoksia, kun tulit. — Äänen sointu oli lämmin ja sydämellinen. — Vaikka eri teillä, kulkekaamme kuitenkin molemmat päivännousua kohden!
Hän kääntyi ja alkoi kulkea kiireisesti, melkein juoksujalkaa pientä päivän paahtamaa asemaa kohden. Hetken kuluttua hän oli näkyvistä kadonnut.