Salomaan lumipeitteisten metsien läpi pilkistivät talviauringon viime säteet. Surumielisen lempeinä tuntuivat ne luontoa hyväilevän, hyväilevän hellästi ja viihdyttävästi kuin äiti onnesta osattomaksi jäänyttä orpolastaan. Arkaillen, melkein kuin anteeksi pyytäen ne pujottautuivat puiden lomitse kuin tuntien oman heikkoutensa. Tiesiväthän miten toivottoman vähävoimainen auringon niukka valo oli taistelussaan talven kovuutta vastaan täällä pohjan perillä, pitkien talvipimeiden ja kovien pakkasten mailla.
Mäen rinteellä sijaitsevan, yksinäisen talon portailla seisoi nuori tyttö. Hän kääräisi hartioilleen heittämänsä suojahuivin paremmin ympärilleen ja kiiruhti sitten sukkelaan, melkein pelokkaasti pihan poikki portille, johon pysähtyi.
Hänetkin näytti vallanneen sama surunvoittoinen tunnelma, minkä talvinen aurinko luontoon loi. Katse solui kuin hyväillen pitkin lumilakeutta, kulki mäen rinteeltä toiselle ja metsän vihertävästä etuvartijajoukosta etäisyydessä siintäviin siniharmaisiin harjanteihin asti.
Haikeaa hyvästelyä kuvastui katseessa, mutta samalla ilmaisi se muutakin. Siihen sisältyi kiitosta kaikesta, mitä tämä yksinäinen, karu luonto ystävänä kykeni antamaan, yhdistettynä tuskalliseen tunteeseen siitä, miten paljon se myöskin taisi ihmiseltä riistää ja vaatia.
Samassa avautui ovi ja keski-ikäinen nainen ilmestyi talon portaille.
— Signe, mitä sinä ajattelet! Joudu pian pois! Tyttö portilla säpsähti, lensi punaiseksi ja kiiruhti juoksujalkaa sisään.
— Olet sinä ymmärtämätön, — nuhteli eteisessä toinen hellävaroen. — Ajattele, jos vilustuisit juuri ennen matkaa.
— En minä — puolustelihe Signe, — minä olen niin karaistunut. — Enkä minä aikonutkaan viipyä. Aioin oikeastaan lähteä haudalle. — Ääni värähti.
— Me kävimme jo siellä Valterin kanssa. Etsimme sinua, mutta emme löytäneet.
Signe ei vastannut. Hän avasi vain oven viereiseen huoneeseen, jossa veli istui. Ensi näkemältä hän ymmärsi, mitä veli teki, mutta hänen oli mahdoton saada sanaakaan sanotuksi. Selma-käly sitävastoin meni Valterin luo ja laski kätensä hänen olalleen. — Sinä luet, sanoi hän.