— Isän vanhoja kirjeitä. — Hän katsoi vaimoonsa ja sitten Signeen. Katse oli pinnalta tavallinen arki-alojen synnyttämä, mutta näytti siltä kuin syvemmällä olisi kytenyt lämpöä, joka ei päässyt puhkeamaan.
— Aioin mennä haudalle. — Signe läheni ovea. — Olin Ahotorpassa hyvästillä, kun te olitte siellä käyneet. — Hän livahti samassa ovesta kuin kieltoa peläten.
Veljen omituisen hillitty katse seurasi häntä, katse, jossa tuikahti esiin kuin kajastus salatuista sydänsyvyyksistä. Mutta Signe ei sitä huomannut.
Kun hän palasi kotiin oli lamppu jo sytytetty. Veli luki yhä isän kirjeitä ja käly istui pöydän ääressä, järjestäen lusikoita, veitsiä ja haarukoita säilöön. Signe asettui hänen viereensä ja rupesi auttamaan. He eivät sanoneet montakaan sanaa toisilleen, äänettöminä tekivät vain työtään silloin tällöin vilkaisten Valteriin, joka kirjeineen istui keinutuolissa.
Signe näki hänen väliin väsymyksen ilme kasvoillaan laskevan kirjeet luotaan ja painavan päänsä käsiinsä; ja hän ymmärsi silloin, mitä veli tunsi. Muistot ja ajatukset näkyivät käyvän hänelle liian raskaiksi. Hän sai nyt tietoa kaikesta, mistä vuosien kuluessa oli osattomaksi jäänyt. Nyt hän näki, miten yksin isä ja äiti olivat olleet, miten usein he olivat häntä ajatelleet ja miten suuresti kaivanneet.
Sydän suli Signen rinnassa, kaipaus ja kaiho, tuhannet, rakkaat ja samalla raskaat muistot sekä yksinäisyystunteeseen sekoittuva tarve saada rakastaa ja vastaanottaa rakkautta valtasi hänet. Jos hän olisi noudattanut tunteittensa vaatimusta, olisi hän mennyt veljen luo, kiertänyt kätensä hänen kaulaansa, painanut päänsä hänen olalleen ja siinä itkenyt, itkenyt vain.
Mutta kesken itkunsa hän olisi tuntenut, miten rikas sittenkin oli kaiken sen kautta, jota nyt muistona sai omistaa. Ja siitä rikkaudestaan hän olisi tahtonut veljelle osaa antaa. Hän olisi tahtonut kertoa isästä ja äidistä, heidän elämästään, heidän tavoistaan ja siitä, miten he rakkaudellaan olivat lapsensa elämää rikastuttaneet.
Mutta kun hänen katseensa sattui veljeen, kun hän näki hänet jäykkänä ja äänettömänä tuossa edessään, muisti hän, että veli olikin hänelle vento vieras ja sanat kuoleutuivat hänen huulilleen. Tuossa ei istunutkaan se iloinen, herkkätunteinen isän ja äidin Valter, josta niin paljon olivat puhelleet ja jota niin suuresti rakastaneet, vaan Signelle tuntematon, hieno pääkaupunkilainen, jonka juhlallisuus pakotti häntä tuntemaan omaa mitättömyyttään ja pienuuttaan.
Hitaan hitaasti kuluivat tunnit. Vihdoin läheni ilta kuitenkin loppuaan ja yö saapui. Mutta unta ei se sitä odottaville tuonut.
Signeä valvottivat milloin muistoihin ja eroon, milloin tulevaisuuteen ja sen muutoksiin kohdistuvat ajatukset.