Kälykään ei saanut unta. Appi-isäänsä hän ei tosin voinut suuresti surra, ei omasta eikä Valterinkaan puolesta. Olihan Valter jonkun verran vieraantunut vanhemmistaan, kun ylioppilaaksi tultuaan joutui setä-ukon kasvatiksi, ja itse hän oli appi-ukkoaan nähnyt vain silloin, kun vanhus vaimoineen teki tuon pitkän, siihen aikaan vielä niin vaivalloisen matkan Valterin ja hänen häihinsä.
Mutta kuoleman kolkkous oli sittenkin tehnyt häneen järisyttävän vaikutuksen. Hän tiesi, miltä se tuntui, kun läheltä koski. Siksi hän ei koskaan kylmänä voinut kuolemaa silmiin katsoa. Olihan hänellä kyllä isä ja äiti elossa, molemmat pirteinä ja työkykyisinä. Mutta kuolema oli korjannut sen mikä oli ollut vieläkin rakkaampaa. Hänen herttaiset pikku tyttönsä, heidän ainoat lapsensa, olivat viikon kuluessa kumpikin kuolleet, ja ne sanomattoman tuskan yöt, joita hän heidän vuoteensa ääressä oli viettänyt, eivät häneltä unohtuneet. Ne päinvastoin uusiutuivat joka kerralta, jolloin ulkonaiset tapahtumat tavalla tai toisella repivät arpeutumassa olevia haavoja.
Ja särkevät sydänhaavat valvottivat.
Valter heittelihe samoin unettomana vuoteellaan. Entisyys muistoineen pyrki penkomaan sydäntä pohjia myöten. Mutta hän ei tahtonut suostua siihen. Hän oli oppinut tahdon ja tottumuksen voimalla tukahduttamaan tunteensa. Sentähden hän tahtoi nytkin päästä voitolle.
Ennen aamun sarastusta olivat kaikki talossa liikkeellä. Tavarat kuormittiin rekiin, turkit, nahkaset ja suojahuivit haettiin pitkämatkalaisten peitteiksi. Sitten lähdettiin.
Signestä oli kaikki kuin unta. Hän ymmärsi vain sen, että taaskin oli ero edessä, taaskin pitkät, ehkä ainaiset hyvästit heitettävät.
Kun aamuhämärässä kulkusten kilistessä tie painui kotiseudun huurteisiin metsiin valtasi erohetken haikeus hänen mielensä, ja illalla, kun ajettiin eteenpäin vieraan pitäjän, mutta sittenkin samanlaisten synkkien, raskasta talviuntaan nukkuvien metsien läpi, tuntui yhä samalta. Hyvästiä täytyi vieläkin heittää, sillä olihan kaikki täällä samaa kotoista luontoa. Ja miten paljon se antamaan kykeni ja miten rakkaaksi saattoi käydä sen ymmärsi yksin se, joka erotettuna kaikesta muusta oli yksinäisyydessä vuosi vuodelta täällä elänyt luonto läheisimpänä ystävänä.
Illalla yövyttiin majataloon aseman läheisyyteen, ja aamulla alkoi vuorokauden kestävä junamatka eteläänpäin.
Signe oli kuin huumauksessa, kun vihdoin oltiin perillä. Untako se oli kaikki, isän kuolema, hautajaiset, ero lapsuudenkodista ja tämä pitkä, ihmeellinen matka. Untako hän näki katsellessaan tätä suurta, juhlallista pääkaupunkia, jonka korkeat kivimuurit, vilkas liike, ohi vilahtavat raitiovaunut ja meluisat, törähtelevät automobiilit täyttivät salon lapsen ihmettelyllä.
Toisinaan hän uneksi uskoi, toisinaan luuli viikoissa eläneensä vuosia, niin etäälle entisyydestä olivat hänestä viime aikojen tapahtumat hänet äkkiä siirtäneet.