Eikä hän tahtonut tästä huumauksesta vapaaksi päästä. Hän vietti yhä kumman ristiriitaista ja todetonta elämää.
Kaikki se uusi ja ihmeellinen, joka häntä nyt ympäröi, viehätti häntä tavallaan surusta huolimatta. Hän kulki päivisin pääkaupungin katuja, katseli, ihmetteli ja oli ihastuksissaan. Myymälöiden akkunat koreuksineen viehättivät häntä. Katuelämä kirjavine ihmisjoukkoineen vei hänet kuin satumaailmaan. Hän vain ihmetteli sitä, ett'eivät kaikki näyttäneet ihastuvan niinkuin hän, että kulkivat tietään eteenpäin kylminä ja välinpitämättöminä aivan kuin eivät olisi huomanneetkaan, miten vaihtelevaa ja ihmeellistä kaikki oli.
Päivisin tunsi hän tätä. Mutta kun rupesi hämärtämään, kun sähkövalot syttyivät, mutta talvi-illan raskasmielinen pimeys siitä huolimatta muistutti olemassaolostaan, valtasi hänet haikea ikävä. Kotimetsien viihdyttävä hiljaisuus muistui jälleen mieleen. Silmä kaipasi hankien kimmellystä kuutamon valossa ja korva kotoista kulkusten kilinää tai astuntaa säestävää lumen narahdusta yksinäisellä metsäpolulla. Hän näki iltalampun syttyvän isän huoneessa, ja hän tahtoi käsitöineen asettua tavalliselle paikalleen, isän tarttuessa kirjaan tai sanomalehteen. Mutta kaipauksen esiin loihtima kuva katosi samassa, ja todellisuus muistutti hänelle armottoman ankarasti, että koti nyt oli tyhjänä, ja ne rakkaat velvollisuudet, jotka olivat antaneet hänen elämälleen niin paljon sisältöä, nyt olivat loppuneet.
Itse hän oli joutunut tänne suuren maailman vaihtelevaan, mutta samalla väsyttävään pyörteeseen, jossa hän kaikesta huolimatta tunsi olevansa kuin juureton puu.
Hänen orpoudentunnettaan lisäsi sekin, että hän ei voinut kotiutua veljen luona. Kaikki oli täällä niin toisenlaista kuin vanhempien kodissa. Mutta eihän hän sitä ihmetellyt. Luonnollistahan se oli. Oudommalta tuntui, ett'ei mikään täällä vastannut sitä, mitä hänen mielestään varakkaassa pääkaupunkilaiskodissa olisi pitänyt olla. Tuntui siltä kuin ei varallisuus täällä olisi kyennyt luomaan minkäänmoista hauskuutta ja elämän mukavuutta ympäristöönsä, iloa vielä vähemmän. Hyöty, käytännöllisyys ja täsmällisyys tuntui täällä olevan määräävänä. Niiden vaatimuksista täytyi kaiken muun väistyä.
Tämä tuntui niin käsittämättömältä etenkin kun Signe ajatteli sitä Valteria, josta isä niin usein oli puhellut ja josta äiti oli hänelle kauneimmat kertomuksensa kertoillut siihen aikaan, kun hän sadun kaipuussa äidin syliin kapusi. Se Valter oli ollut vallan toisenlainen, iloinen, herkkätunteinen ja taipuisa. Mikä oli hänet muuttanut? Olivatko isä ja äiti hänen suhteensa erehtyneet vai oliko kasvattajasetä hänet vallan toiseksi muuttanut?
Signe ei päässyt selville itsestään eikä ympäristöstään. Kaikki tuntui niin mieltä ahdistavalta. Työttömyys ja velvollisuuksien puutekin painosti. Hänellä ei ollut mitään paikkaa täytettävänä täällä. Palvelevia oli kodissa enemmän kuin palveltavia, ja muutenkin tuntui kuin tässä täsmällisessä talouskoneistossa kaikki olisi jo itsestään ratojaan myöten kulkenut.
Eikä hän kärsinyt yksin ulkonaisten olojen johdosta. Selvittämättömien vaikutusten paljous ahdisti häntä sisäisesti. Sydämen pohjalla kyti syvä, katkera kaipuu, pinnalla tuntui vaihtelevan pääkaupunkilaiselämän herättämä viehätys. Se oli sekin niin ristiriitaista.
Eniten hän kärsi tästä kotona, jossa kaikki oli niin painostavan hiljaista. Veljeään hän ei paljon nähnyt, ja Selma kälyn seurassa vaivasi häntä voittamaton ujous. Selma oli pääkaupungin lapsi ja oli ikänsä siellä oleskellut. Hän ei tuntenut sitä maailmaa, missä Signe oli kasvanut eikä oikeastaan niitä rakkaitakaan, joita Signe nyt kaipasi. Ainoastaan häissä käydessään olivat isä ja äiti olleet Selman seurassa. Hyvää, pelkkää hyvää olivat he tosin hänestä puhuneet, ja hyvä hän oli nytkin ollut heidän yksin jääneelle pikku Signelleen, mutta vieras hän oli sittenkin.
Painostavaa tunnetta kodissa lisäsi sekin, ett'ei Valter ollut ensinkään terve. Hän oli kotimatkalla nähtävästi vilustunut. Hän yski yhtenään ja valitti väsymystä.