Joskus, kun häntä rupesi ryittämään, sattui Signe näkemään, miten pelokkaana Selma häneen katsoi. Ja Signe ymmärsi, mitä tuo katse sisälsi. Hän tiesi, että se, joka kerran on kokenut kuoleman säälimättömyyttä, käy araksi pelosta, että menettää ehkä vielä viimeisensäkin.
Hänessäkin heräsi silloin samanlainen tunne. Vaikka Valter olikin hänelle vieras, oli hän sittenkin ainoa omainen, mikä hänellä enää oli elossa. Ei hän olisi suonut kadottavansa häntäkin.
Mutta isku tuli kuitenkin. Valter sai vilustumista entisen lisäksi, ja silloin pääsi tauti valloilleen, Se oli keuhkokuumetta ja alkoi ankarasti.
Selma ei väistynyt vuoteen äärestä. Hän tahtoi, hänen täytyi itse hoitaa Valteria. Hän ei saisi rauhaa muuten. Toiselta se ei tulisi tehdyksi niin kuin häneltä; eikä hänellä ollut varaa luopua viimeisestään.
— Lepää, lepää, — kuiskasi Valter, väsyneesti silmiään raottaen, — sinun täytyy levätä. Mutta sitten väsymys ja vaivat taas yllättivät ja kuumehoureet hämmensivät hänen ajatuksensa.
Hän oli yhtenään kulkevinaan kotipuolessaan suurten korpien ja soiden poikki. Jalka painui usein syvälle suoperäiseen maahan ja peloittavan raskaalta tuntui pyrkiä eteenpäin. Mutta ponnistella täytyi. Hänen kuljettavansa se oli se tie. Ei tässä muut voineet auttaa. Sentähden piti Selman levätä. Hän oli jo kulkenut liian pitkän matkan ja kantanut liian monta taakkaa Valterin tähden. Nyt täytyi hänen säästää itseään.
— Lepää, lepää, — kuiskasi Valter taas, ja tuskan hiki kohosi hänen otsalleen.
Selma kuuli, miten rukoilevasti sanat lausuttiin, ja heikko hymy kirkasti hänen kalpeita kasvojaan. Teki niin hyvää nähdä Valterin huolehtivan hänen puolestaan. Ja tekihän hän sitä aina, kun tosi oli kysymyksessä. Ainoastaan tavallisissa arkioloissa ei hänen miesluonteensa jaksanut käsittää, miten suuresti vaimo saattoi kaivata saada myöskin tuntea tuota rakkautta.
Tätä kaipuuta oli Selma usein tuntenut, välistä kalvavan voimakkaana. Hän oli monesti itseään siitä moittinut. Toiste taas oli puolustautunut sillä, että varmaan olisi ollut toisenlainen, jos vain hänen pikku tyttönsä olisivat saaneet elää. Mutta kun Valter nyt oli hänen ainoansa, tulihan tahtomattaankin odottaneeksi että hänen rakkautensa riittäisi korvaamaan kaikki.
Kohtuutonta oli se ollut. Sitä hän ennenkin oli itselleen vakuuttanut, ja nyt hän sitä toisti kerta toisensa jälkeen.