Aina kun Valter tiedossaan tai tiedottomana kuiskasi rukoilevana: "lepää, lepää", nuhteli hän itseään uudelleen siitä, ett'ei ollut kyllin ymmärtänyt antaa arvoa miehensä rakkaudelle. Mutta samalla tuntui kuin tuo kuiskaus aina lämpimän hellästi olisi hyväillyt, virkistäen väsähtymässä olevia voimia.
Oli yhdeksäs vuorokausi. Odotettiin taudin käännettä, mutta sitä ei vielä kuulunut. Yöllä ehkä tulisi. Hyvä koota voimia siksi.
Rouva Selma epäili hetken. Sairas oli vaipunut unenhorrokseen. Kaikki oli hiljaista. Hämy teki tuloaan. Nyt oli sopiva hetki mennä vähän ulos. Hänellä oli muutamia asioitakin toimitettavana ja kävely virkistäisi. Mutta tuntui niin vaikealta jättää sairas. Se oli hänelle suuri kieltäymys.
— Signe, — sanoi hän viimein, hiljaa raottaen ruokasalin ovea, — tahdotko vähän aikaa istua Valterin luona? Minä toimittaisin muutamia asioita kaupungilla.
— Kiitoksia. Mielelläni. — Pieni, mustapukuinen olento ikkunan luona liikahti, ja Signe seisoi samassa kälynsä vieressä, katseessaan kysymys: mitä kuuluu?
— Hän nukkuu. Ei sinun tarvitse tehdä mitään, ell'ei hän pyydä. Istu vain siellä, niin että olet saapuvilla, jos hän sattuisi heräämään.
Signe nyökkäsi päätään. Kyllä hän koettaisi parastaan.
Samassa kun käly sulki etehisen oven, hiipi Signekin hiljaa ja huomaamatta sairashuoneeseen.
Veli makasi yhä puolihorroksissa. Häntä väsytti näännyksiin asti. Hän oli taas ponnistellut eteenpäin soiden ja rämeiden poikki. Isä oli kulkenut edellä hän jäljessä, ihmetellen sitä, että isä ketterästi ja vaivatta pääsi eteenpäin sellaisissakin paikoissa, missä hän vajosi syvälle pettäviin hetteisiin.
Viimein kävi hänelle kuitenkin selväksi, mistä tämä johtui. Isä oli asunut ikänsä täällä, kuivannut soita, raatanut pellolla ja uhrannut parhaat voimansa maan hyväksi. Vähitellen olivat hän ja maaemo liittyneet niin lujaan ja läheiseen ystävyysliittoon, ett'ei enää petollisinkaan hete hennonut isän tielle esteitä asettaa.