Tohtori sitä vastoin vakuutti, ettei kukaan vielä ollut säestänyt häntä niin hyvin. "Korupuheita", muisti hän sanoneensa, mutta tohtori oli vain pudistanut päätään.
Pientä kiistaa, iloista, tuttavallista haastelua ja sitten hetken arvelun perästä uusi laulu.
Käy aaltojen ulapalla, kisa kiiltää loppumaton.
Meren aaltojen levotonta, vivahdusrikasta vaihtelua ja kätkettyä, käsittämätöntä kaipuuta väreili hänen äänensä.
Vain syömeni tulta on tuimaa — Ah, koska se sammuvikaan?
Taistelevan sydämen tuskainen väsymys soi joka säveleessä, soi kuin rukoillen vapautusta ja rauhaa, rukoillen selittämättömän, elinjuuria jäytävän kaipuun karkoittamista.
— Miten tunteellinen hän mahtaa olla, oli Siiri sinä iltana ajatellut. — Ja miten paljon hän lieneekään kärsinyt!
Kun he seuraavan kerran tapasivat, olivat he jo kuin vanhat tuttavat. Tohtori oli silloin käymässä Siirin kodissa, ja sinä iltana he lauloivat yhdessä: "O, seh' ich auf der Heide dort im Sturme dich" — — —
Siirin täytyi taaskin ihmetellä sitä käsittämätöntä kaipausta ja syvää, sydämellistä hellyyttä, josta laulu todisti. Hän ajatteli ensi hetkenä luonnollisesti tohtorinnaa, joka kahden lapsensa kanssa oli matkustanut ulkomaille siksi aikaa kun tohtorin oli määrä hoitaa viransijaisuutta sydänmaan pitäjässä, mutta sitten kävi hänelle tuskallisen selväksi, että laulun tulkitsema kaipuu ei voinut kohdistua vaimoon. Sekä sävelten hellyys että kaipauskin tuntui ikäänkuin ikävöiden etsivän omistajaansa, tyydyttäjäänsä.
* * * * *