Mutta kerran Olavin täten unelmoidessa, oli hän tullut häirityksi tavalla, jota hän ei voinut unohtaa. Hän oli kadulla kohdannut kalpean pienokaisen laitakaupungilta, nähnyt nälkiintyneen, kärsimyksistä ennen aikojaan kypsyneen lapsen katseen, ja silloin oli yht'äkkiä käynyt aivan mahdottomaksi ajatella oman pikku pojun valoisaa elämäntaivalta.
Se ei ottanut onnistuakseen edes sittenkään, kun laitakaupungin pienokainen oli saanut Kaarinalle aijotut tuliaiset ja kirkkaan hopealantin, joka karkoitti kärsimysten kypsyttämän ilmeen lapsellisen ilon tieltä.
Siitä pitäen oli Olavi ruvennut kysymään itseltään, miksi juuri hänen poikansa oli oikeutettu kulkemaan valoisaa ja tasaista elämän tietä, miksi tuli hänen saada kaikkea, mikä saattoi auttaa häntä pyrkimään kaikkein korkeimpia ennätyksiä kohden. Löytyihän niitä niin paljon, jotka eivät koskaan saaneet muuta kokea kuin puutetta. Mikä oikeutti häntä pojalleen vaatimaan onnekasten osaa. Eikö vanhempien itsekäs rakkaus lapsiin ainakin osaksi ollut syynä, siihen, että sekä aineellinen että henkinen hyvä oli tullut niin epätasaisesti jaetuksi elämässä. Ja eikö siitä oikeastaan ollut vahinkoa sekä ainaista nälkää näkeville että niille, joiden onnenosa oli kukkuraiseksi kasvanut?
Kärsimyksiä ja vaikeuksia vaille jäänyt — jos sellaista oli olemassa — eikö hän samalla joutunut parhaimmasta onnestakin osattomaksi?
Vaatimattomasti täytyi sentähden rakentaa pojunkin tulevaisuudentupia.
Mutta eräässä suhteessa oli sittenkin päämäärä asetettava tinkimättömän korkealle: kun tuli mieleen pojun tuleva koti ja perheonni. Olihan hyvä koti kaikista maallisista lahjoista sentään parhain. Siksi täytyi pojan ainakin siinä suhteessa saada runsain onnen osa omakseen. Valoisaksi, lämpimäksi täyden sopusoinnun tyyssijaksi tuli hänen kotinsa muodostua, sellaiseksi juuri, jommoinen Olavin oma lapsuuden koti oli ollut.
Olavi värähti kuin vilun puistattamana. Lapsuuden muistot tekivät tällä hetkellä niin kirvelevän kipeää. Ja kuitenkaan hän ei voinut niistä eroon päästä.
Kuva toisensa jälkeen sukelsi ummesta esiin. Hän näki riippakoivujen varjossa pienen, punaisen rakennuksen. Sen valkeat ovi- ja ikkunapielet paistoivat puhtauttaan. Ikkunain alapuolella välkkyi lahdelman tyyni pinta ilta-auringon valossa, välkkyi, säteili ja loisti. Äiti kulki pihamaan poikki kantamus vastatehtyjä vastaksia sylissään. Leena-muori oli ne äsken haasta tuonut, ja nyt äiti toimitti luhtiin. Kaivon luona riisui isä Mustan valjaista. Hänen katseensa etsi äitiä. Kun heidän silmäyksensä kohtasivat toisensa, kirkastui kummankin katse säteileväksi kuin herttaisin auringon paiste.
Sitten isä meni sisään. Hän hymyili ja hyräili, hän oli keksinyt jotain hauskaa äidille iloksi. Olavi ymmärsi sen isän kasvojen veitikkamaisesta hymyilystä. Tuo hymy kuului ihan isän kasvoihin, eikä ainoastaan hänen kasvojensa ilmeeseen, se kuului oikeastaan koko kotiin. Oli kuin kaikki siellä olisi hymyillyt aivan kuin isä ja äiti. Kellokaappi, tavara-arkku nurkassa, kiikkutuoli, yksinpä vanha, kulunut ruokapöytä sekä isän korkeaselkäinen, kunnioitusta herättävä nojatuoli — isän ja isoisän arvossa pidetty perintö, kaikki haasteli ja hymyili niin kodikkaan herttaisesti.
Olaville selveni yht'äkkiä, miten vähän siinä kodissa oli sellaista, mikä nykyajan tarpeita ja vaatimuksia saattoi tyydyttää, mutta miten runsaasti sopusointuista, eheää onnea, jota nyt niin niukasti suotiin.