Hänen täytyi riuhtaista itsensä irti lapsuutensa muistoista. Ne kävivät tällä hetkellä hänelle liian raskaiksi. Ne herättivät niin hillitöntä, sydäntä vihlovaa kaipuuta.
Hän tahtoi koota ajatuksensa, ei unelmoida, ei vaipua tunnelmiin, vaan ajatella, päästä selvyyteen ja sitten toimia.
Arvostellen ja tutkivasti hän rupesi tarkastamaan menneisyyttä lapsuuden ensi muistoista siihen aikaan, jolloin hän seisoi ensin isän sitten äidin kuolinvuoteen ääressä. Mutta ankarasta tarkastuksestaan huolimatta ei hän voinut mieleensä palauttaa ainoatakaan ristiriidan tai epäsoinnun särähdystä. Aina oli isä vain ajatellut, miten äidille iloa valmistaa ja äidin mielityönä oli ollut tuumia, miten hän ja Olavi voisivat isää auttaa ja ilahduttaa. Kaksi yhtä vastaan, sellainen oli asema aina ollut. Milloin isä ja poika yhteen liittoutuneina jotain iloista yllätystä äidille valmistaakseen tai päinvastoin, milloin vanhemmat yhdessä poikansa parasta valvoen.
Sulaa sopusointua ja päivänpaistetta löytyi entisyyden kätköistä.
Mutta sellainen suhde oli luonnollisesti vallan poikkeustapaus. Eihän sellaista voinut tavoitellakaan. Mutta katkeralta tuntui sittenkin tästä päivänpaisteisesta lapsuuden kodista luoda katse omaan kotiin, jossa taistelu ja tuska olivat kotiutuneet.
Suojatun lahden poukamassa sijaitsi lapsuuden koti. Nykyaikaisen elämän levottoman valtameren rannalle oli hän omansa rakentanut. Siksi ulapan armottomat tuulet häntä nyt hätyyttivät. Ihmekö siis jos paleli?
Hän painoi jääkylmät kätensä ohimoilleen.
Eikö tuon päivänpaisteisen kodin lapsi olisi voinut saada parempaa osaa?
Hän kavahti pystyyn ja alkoi taas kiivaasti astua.
Siinäpä se uudelleen oli tuo tavallinen, mutta niin sydämettömän itsekäs kanta! Sen, joka oli saanut jotain hyvää, tuli saada enemmän, ja se, jolla ei mitään ollut, oli velvollinen tyytymään puutteeseensa.