Mutta aika kului eikä Elsaa kuulunut.
Aina kun Olavi kuuli askeleita portailta, vavahti hän ja kiiruhti avaamaan. Mutta aina olivat askeleet vieraan ja aina ne veivät toisaalle.
Olavi katsoi yhtenään kelloaan. Oli käsittämätöntä, ettei Elsa jo tullut. Nythän hänen olisi pitänyt kiiruhtaa, kun Olavi häntä rakkauden ymmärtämyksellä odotti, valmiina taistelemaan lasten, hänen ja oman onnensa puolesta. Miksi hän viipyi? Minuutit tuntuivat tunneilta.
Olavi koetti lyhentää odotusta miettimällä, mitä tekisi, jos Elsa päättäisi jäädä hänen luokseen. Huomaamatta ja varovaisesti koettaisi hän eloon elvyttää Elsan uinuvaa, kenties kuollutta rakkautta. Ensi sijassa hän kuitenkin aina ajattelisi Elsan parasta. Kaikki omat vaatimukset saisivat väistyä. Vapautta, täydellistä vapautta saisi Elsa kodissaan nauttia. Lastensa äiti, miehensä toveri hän olisi, ei muuta mitään, ellei rakkaus heitä yhdistäisi. Joskin hän tavallaan olisi sidottu sen lupauksen kautta, minkä oli antanut naimisiin mennessään, koettaisi Olavi sen rakkauden vaatimana, jota oli isältä ja äidiltä oppinut, tehdä ne siteet jos mahdollista tuntumattoman pehmeiksi. Miten isä menettelisi? Mitä äiti minulta odottaa? Näin aikoi Olavi kysyä itseltään ja sitten sen mukaan toimia.
Tunti oli taas kulunut eikä vieläkään ketään kuulunut. Olavin kävi yhä vaikeammaksi jatkaa entistä ajatusjuoksuaan. Ja entistä kirpeämmin rupesi hänen mieltään kirvelemään ajatus, että Elsa viipyi siksi, ett'ei jaksanut erota.
Hänen mielensä ei siitä enää katkeroitunut. Mutta se ajatus vihloi ja haavoitti.
Miten pohjaton tuska mahtuikaan ihmispoveen. Miten tuhoava ja tulinen sen liekki. Ei se säästänyt.
Olavi painoi päänsä käsiinsä. Hänen teki mieli yksinäisyydessä vaikeroida, vaikeroida hiljaa kuin sairas, kärsivä lapsi.
Nyt kun katkeruus ei enää mieltä terästänyt, tuntui kuin sydän tuskan tulessa olisi sulanut niin turvattoman pehmeäksi. Naisellisen pehmeäksi, arveli hän itsekseen, taas katsoen kelloaan.
Silloin soluivat hänen ajatuksensa yht'äkkiä outoon, ennen aavistamattomaan suuntaan. Hän oli mies. Hänellä oli hyvät ruumiin voimat ja siis paremmat edellytykset kuin heikolla kärsimään sielunkin tuskia. Epäilys ei häntä ainakaan ahdistanut. Hän oli surussaan sittenkin vakuutettu siitä, että Elsa nyt oli ollut täysin suora häntä kohtaan. Ja kuitenkin hän tunsi sietämätöntä tuskaa ajatellessaan, että se, jota hän rakasti, nyt viipyi toisen luona.