Mitä silloin mahtoivatkaan tuntea ne naiset, jotka pitkinä, pimeinä iltoina ja unettomina öinä turhaan odottivat kotiin rakastamaansa miestä, häntä, jolle olivat kaikkensa antaneet.
Sanomattomien kärsimysten kuilu avautui tässä Olavin katseille. Onnensa ja voimansa päivinä hän ei koskaan ollut tätä ajatellut, mutta nyt olivat hänen silmänsä auenneet. Nyt hän näki näitä hiljaisuudessa kärsiviä, näitä taakkansa alle nääntyviä, näki heitä tuhansin. Hän näki ja hän ymmärsi samalla, sillä suru oli teroittanut hänen tunteensa hienoutta.
Raskaita, usein ilottomia työpäiviä, ei lepoa eikä rauhaa koskaan, vaan kuormaksi kuorman päälle milloin itsekkäitä vaatimuksia, milloin epäilyksen ja tuskan odotuksen tuottamia sydänhaavoja. Sellaistahan monenkin kohtalo oli.
Löytyikö sanoja sellaisten surujen selittämiseksi? Saattoiko mikään maailmassa sovittaa, mitä tässä oli rikottu?
Syytöksen kärki kohdistui samassa Olaviin itseensä. Eikö hänkin koko sukunsa kanssa tässä joutunut syylliseksi? Se valitus, jolle hänen korvansa nyt oli auennut, syyttihän se häntäkin kaikkien niiden puolesta, jotka olivat heikkoja ja joiden kuitenkin oli täytynyt kantaa kaikkein raskaimpia taakkoja.
Miehekkyytensä ja kunniantuntonsa vaatimana oli hän äsken arvellut velvollisuudekseen oikeuden mukaisesti rangaista Elsaa hänen menettelystään. Mutta entä jos tuo miehekkyys ja kunniantunto häntä nyt vaatikin vallan toiseen? Jos hänen elämäntehtävänsä oli koettaa sovittaa edes jotain siitä, mitä voimakkaammat olivat rikkoneet heikompia kohtaan. Ja jos hän siten menetellen myöskin paraiten turvaisi lastensa tulevaisuuden?
Hänet valtasi voimakas halu taas pistäytyä pienokaisiaan katsomaan.
Varovaisesti ja varpaillaan hän lähestyi makuuhuoneen ovea.
Hänen raottaessaan sitä valaisi sähkölamppu kadulta hänen kasvojaan. Niiden vaivaantunut, kärsivä ilme oli nyt kadonnut, tuo ylen tuntehikas sävy samoin. Niissä kuvastui ainoastaan miehekästä, elämän taistelua varten koottua voimaa.
Samassa sulki Olavi avaamansa oven. Elsan askeleet kuuluivat portailta.