Näytti kuitenkin siltä kuin hän ei olisi tuulta huomannutkaan. Ei hän myöskään, kuten toiset, silloin tällöin seutua silmäillyt puoleksi uteliaana, puoleksi arvostellen. Hän näkyi ajattelevan ainoastaan työtään.
Kun ilta rupesi hämärtämään, oli kiirekin asemalla jo lakannut. Rautatien tavaravaunut seisoivat tyhjinä syrjäraiteilla eikä ajomiehiä näkynyt enemmän kuin vastamuuttaneitakaan. Kaikki asemalla oli yksinäistä ja hiljaista, aivan kuin ei mitään erikoista olisikaan tapahtunut. Asemapäällikkö rouvineen vain jutteli päivän tapahtumasta. Tuntuva lisä niukanlaiseen seurapiiriin ei ollut mikään vähäinen asia yksinäisessä maalaiskylässä. Minkälainen tämä lisäys mahtoi olla, edistäisikö se iloa ja hauskuutta paikkakunnalla, vai harmiako hankkisi, siitä keskusteltiin.
Kenenkään ei tarvinnut kauan pysyä tiedottomana siitä, minkälaisia ihmisiä herra ja rouva olivat, jotka nyt olivat paikkakunnalle muuttaneet. Kumpikin tuntuivat olevan ihmisystävällisintä laatua. Heidän huvilansa sijaitsi aivan lähellä asemaa, ja heillä oli yhtenään asiaa sinne. Kaikille, joita tapasivat, esittivät he kohta itsensä ja aina heillä oli kysymyksiä kymmenittäin, tiedonantoja yhtä paljon.
Kaikesta ilmeni, että he eivät suinkaan aikoneet viettää eristettyä elämää, välittämättä naapuriensa vaiheista ja kohtaloista.
Toista oli etäämpänä olevan huvilan asukkaan. Hänestä ei tiedetty paljon muuta, kuin että hänen nimensä oli Eine Winter.
Muutamia kuukausia sitten oli hän ensi kertaa käynyt paikkakunnalla ja silloin ostanut sieltä pienen palstatilan puutarhoineen, puistoineen ja keltaiseksi maalattuine huviloineen. Kauppakirjat oli tehty herra Yrjö Winterin nimeen, joka arvattavasti oli ostajan isä tai veli. Naimisissa hän ei saattanut olla, sillä hänellä ei ollut sormuksia.
Kaupat tehtyään oli neiti Winter matkustanut pois, eikä kukaan häntä sen jälkeen ollut nähnyt, ennenkuin hän nyt yht'äkkiä oli tänne saapunut.
Asemapäällikön rouva, joka ikkunasta teki huomioitaan, tuli muuttopäivänä vakuutetuksi siitä, että neiti Winter ei saattanut olla nuori. Hän näytti heikolta ja väsyneeltä. Eikä hänen kasvoillaan näkynyt jälkeäkään tuosta odottavasta ilmeestä, joka tavallisesti kuvastuu nuoren naisen kasvoilla, kunnes se vaihtuu joko elämän suoman pettymyksen tai tyydytyksen siihen painamaan leimaan.
Hänen pukunsakin teki melkein samanlaisen vaikutuksen. Huolimaton se ei oikeastaan ollut, mutta kovin kulunut. Näytti siltä kuin hän ei olisi omistanut sille kerrassaan minkäänlaista huomiota. Nuori neiti Winter ei siis voinut olla. Siitä oli rouva varma.
Nähtävästi häntä ei kuitenkaan vielä sopinut vanhojenkaan joukkoon laskea. Sentähden oli ihmeellistä, että hän itsepintaisesti pysytteli yksinään, antamatta toisille edes tutustumisen tilaisuutta. Häntä ei muuton jälkeen näkynyt asemalla, ei pitkiin aikoihin.