— Tulleeko edes nyt, arveli asemapäällikkö rouvalleen. — Nyt hänelle on saapunut kirje.
— Huolineeko kirjeistäkään, tuumi rouva.
Mutta sinä päivänä ei toivo pettänyt. Hetken kuluttua seisoi neiti Winter pilettimyymälän kohdalla kysyen postia.
Saatuaan kirjeensä ja luettuaan sen, lisäsi hän vielä lyijykynällä sanasen toiseen, minkä oli muassaan tuonut, sulki sen ja pisti laatikkoon. Sitten hän poistui.
Mutta muutaman päivän kuluttua tuli hän uudelleen asemalle, nyt ei enää vanhassa asussaan, vaan yksinkertaisessa mutta sievässä kävelypuvussa, uusi hattu päässään ja käsineet käsissä.
Hän näytti vallan juhlapukuiselta, arveli asemapäällikön rouva, tehdessään huomioitaan.
Hevosen ja rattaat oli neiti Winter myöskin toimittanut asemalle ja lisäksi pyörätuolin, jonka varovaisesti asetti asemasillalle. Samassa kun juna pysähtyi, kiiruhti hän ajomiehen kanssa vaunuun, josta he hetkisen kuluttua palasivat, kahden puolen tukien vanhanpuoleista herraa, jonka hellävaroin sijoittivat pyörätuoliin.
Vanha nainen, peitteet, patjat ja suojahuivit käsivarrellaan, seurasi toisia.
Juna puski puhkien eteenpäin. Vanha nainen nousi rattaille, johon tavaratkin jo oli kuormittu, ajomies asettui rinnalle, ja neiti Winter pani pyörätuolin liikkeelle.
Pian oli koko pieni seurue kadonnut tielle keltaiseen huvilaan päin.