Siitä päivästä alkaen saapui sanomalehtiäkin huvilaan. Neiti Winter kävi itse niitä aina asemalta hakemassa, mutta muulloin ei häntä siellä näkynyt. Ainoastaan ne, jotka kesäisin soutelivat pienellä sisäjärvellä ja ohjasivat lähelle keltaisen huvilan rantaa, paremmin nähdäkseen joen, joka suurten kivien ja vanhojen riippakoivujen lomitse lähellä huvilaa laski järveen, näkivät neiti Winterin usein käsitöineen istuvan isänsä vieressä avonaisella verannalla tai työntävän pyörätuolia pitkin hiekoitettuja teitä huvilaan kuuluvassa, puistontapaisessa metsikössä.
Hiljaista ja eristettyä näkyi heidän elämänsä olevan. Sairas pyörätuolissaan ei tiettävästi vieraita kaivannut eikä Maija, talon vanha palvelija, liioin näyttänyt seurankipeältä. Mutta sitä ihmeteltiin, että neiti Winterkään ei näkynyt seurasta välittävän.
Itse hän tuskin tuli huomanneeksi, miten yksin oli. Hän oli siihen niin tottunut. Silloin tällöin vain, kun hän asemalla näki kirjavan joukon paikkakunnalla oleskelevia kesävieraita ja kuuli kuin humauksen elämän levottomasta hyörinästä, tuli hän ajatelleeksi, miten ihmeellistä oli näin ihmisjoukkojen ympäröimänä kuitenkin elää kuin kaiken ulkopuolella, elää yksinäistä, eristettyä elämää.
Ei hän oikeastaan muuta toivonutkaan. Hyvä oli, niinkuin oli. Joskus vain painoi tietoisuus tuosta ainaisesta "ulkopuolella" olosta mielen niin kaihoisaksi.
Eine Winter tuli tätä selvään tunteneeksi ensi kertaa eräänä iltapäivänä loppukesällä, kun hän asemalta palatessaan joutui kulkemaan muutamien kaupungista tulleiden nuorten neitien takana. Hän huomasi keskustelusta heidän tulleen tänne tervehtimään yhteistä tuttavaa, joka kesäisin asui huvilassaan aivan lähellä Einen kotia.
Oli lämmin elokuun iltapuoli. Ilma oli tuoksua täynnä. Päivän kuluessa oli tullut useampia sadekuuroja, ja nyt pudota rapisivat suuret, kimaltelevat pisarat, päivän samalla paistaessa pilven takaa.
Vieraat eivät kuitenkaan olleet sateesta milläänkään. He olivat iloissaan siitä, että pääsivät maalle ja kaikkein iloisin joukossa oli itse emäntä, joka oli tullut vieraitaan vastaanottamaan.
Hän kulki ensimmäisenä iloisesti kertoillen, millä aikoi vieraitaan kestitä.
Kahvia tietysti ensiksi. He saisivat itse sen keittääkin. Pannu porisi jo liedellä. Oli jouduttava, jott'ei kiehahtaisi yli laitojen. Kahvit juotuaan saisivat paistaa pannukakkuja ja illaksi vielä hiilloksessa paistikkaita. Eikö kelvanneet sellaiset kestit!
Eine Winter loi pikaisen silmäyksen häneen, joka jutteli. Hän oli niin raittiin, niin reippaan ja iloisen näköinen, että hänestä täytyi pitää. Eine oli jo muutaman kerran ennenkin häntä mielihyvällä katsellut. Kulkiessaan huvilan ohi oli hän nähnyt hänen milloin kuokkivan ja kaivavan puutarhassaan, milloin sahaavan puita tai maalaavan puutarhapenkkiä päiväpaisteisella pihamaalla. Hän tiesi neidin nimen olevan Irja Björk ja hän oli usein ajatellut, että oli ymmärtäväistä kuluttaa aikaansa tuollaiseen, mutta sen enempää huomiota ei hän kuitenkaan ollut omistanut tälle naapurille.