Eine arveli usein oikeastaan kadottaneensa kykynsä kiinnittää huomiota ihmisiin yksilöinä. He olivat kaikki hänelle ainoastaan ihmisiä. Kaikki olivat he luodut taakankantajiksi, sen hän tiesi. Ja sen tiesivät itsekin, jos vain olivat heränneet itsetietoiseen elämään. Millainen tuo taakka oli, oliko raskas vai keveä, kannettiinko sitä nuristen ja nääntyen vaiko rohkein mielin, sitä hän usein ajatteli nähdessään ihmisiä. Sitä hän täälläkin oli ajatellut vieraissa oloissa ja vieraiden ympäröimänä kulkiessaan yksinäisillä kävelyillään toisen tuntemattoman pienen kodin ohi toisensa jälkeen. Hän ei tietänyt, keitä asui noissa kodeissa eikä halunnut tiedustellakaan. Tuntui vain lämpimältä ajatella heitä lähimmäisinä, ihmisinä. Mutta persoonallista, yksilöllistä lähestymistä, sitä hän ei kaivannut.
Kun hän nyt, kulkiessaan iloisen seurueen takana, pakostakin joutui kuulemaan heidän keskusteluaan, tuntui siltä kuin hän ensi kertaa pitkiin aikoihin olisi häntä ympäröivästä ihmisjoukosta erottanut yksilön. Eikä hän voinut olla ajattelematta, että se, jonka hän tässä oli kohdannut, rohkeana ja reippaana kantoi osaansa elämän taakasta. Siksi teki jo yksin hänen läheisyytensä hyvää.
Iloinen seurue poikkesi mäenrinteelle rakennettuun huvilaan. Eine jatkoi yksinäistä matkaansa. Mutta vieraiden raikkaat äänet kaikuivat kauan hänen korvissaan, ja hämmästyksekseen huomasi hän melkein kadehtivansa niitä, jotka nyt pitivät hauskaa kahvipannun ja loimuavan lieden ääressä.
He olivat kai kaikki jotakuinkin Einen ikäisiä. Hän tunsi tavallaan kuuluvansa heihin. Mutta miten äärettömän etäällä hän samalla oli heistä!
Hän muisti säkeen eräästä tanskalaisesta runosta. Siinä kerrottiin lapsesta joka "kuin toiset saanut ei koskaan elon riemuhun kiiruhtaa". Sellaista oli hänenkin elämänsä ollut. Joko ulkonaiset olot tai surun eristävä voima olivat häneltä tien sulkeneet aina "kun kilvan toiset ne riensi iloleikkihin auvoisaan."
Ainoastaan ensimmäiset lapsuuden vuodet olivat olleet toisenlaiset, ne vuodet, jolloin äiti eli. Surukin tuntui ilolta silloin, kun sen sai äidille uskoa, ja ilo kasvoi moninkertaiseksi hänen luonaan. Yksin se käsittämätön kaipuukin, joka saattoi lapsenkin mieleen hiipiä, tuntui suloiselta äidin helmaan heitettynä.
Oliko ihme, jos nuo vuodet olivat olleet Einen ainoat onnelliset. Isku oli seurannut toistaan sitten kun tuo ensimmäinen, armoton oli kohdannut: äidin kuolema.
Voi sitä sydämen sanatonta tuskaa silloin! Miten elämä yhdellä iskulla tuli kuin tuhotuksi ja miten huutava tyhjyys oli yhä vieläkin.
Eine vavahti kuin kivun tunteesta. Kepeinkin kosketus saattoi yhä vielä sydänhaavat veristämään, ja pieninkin tapahtuma saattoi palauttaa menneisyyden mieleen.
Oikeastaan oli ollut helpotus hänelle, että ulkonaisetkin olot äidin kuoleman jälkeisinä vuosina olivat hänet erottaneet toisten seurasta. Hänen vanhempi sisarensa kuoli tapaturmaisesti, isä kävi yhä kivulloisemmaksi ja hänen itsensä oli pakko viisitoistavuotiaana keskeyttää koulunkäyntinsä, hoitaakseen isäänsä ja taloutta.