Oliko ihme, jos hän niin ollen ei koskaan saanut tuntea nuoruuden iloa. Eihän hän edes muistanutkaan olevansa nuori. Yksinäisyys ja suru olivat hänen ainoat nuoruudentoverinsa.
Elämää ei hän silloin vielä tuntenut. Hän astui eristettyä polkuaan pitkin, seurasi kuin rannalla kulkija elämän voimakasta virtaa. Hän katseli, ajatteli, teki havaintojaan, mutta aina syrjässä rannalla, ikäänkuin kaiken ulkopuolella, kunnes äkkiä virran voimakkaat laineet hänet kuohuihinsa tempasivat.
Se oli silloin, kun hän oli oppinut tuntemaan sen suuren, ihmeellisen voiman, jota ihmiset rakkaudeksi sanovat, ja senkin, jota toiset kutsuvat ystävyydeksi. Käsi oli rakkaudessa hänen kättään tavoitellut. Hän oli muistanut olevansa nuori ja saanut kokea, että elämällä oli muutakin tarjottavana kuin surua ja kuolemaa.
Mutta miksi olivat nämä kokemukset päättyneet entistä suurempaan erakkuuden tunteeseen. Miksi oli hän taas yht'äkkiä sisäisesti enemmän yksin kuin koskaan kulkenut tietään eteenpäin?
Oliko syy hänen omansa, vai oliko elämä aina sellaista? Oliko ihminen oikeastaan erakoksi luotu? Ja yksinkö hänen pitikin elämänsä ongelmista selkoa saada, yksin elämisen suurta taitoa oppia?
Ainakin oli kaikki se, mikä oli pyrkinyt vetämään häntä pois hänen yksinäisyydestään ja lähemmäksi muita, tullut sellaisessa muodossa, että siitä ei voinut syntyä mitään pysyväistä. Osaksi olivat ulkonaiset olot siihen vaikuttaneet, useimmiten sentään hän itse. Hän oli kai liian kauan elänyt eristettynä muista. Hän oli tullut toisenlaiseksi kuin muut, oppinut käyttämään tavallisuudesta poikkeavaa mittapuuta kaikkiin inhimillisiin suhteisiinkin nähden. Siksi ei mikään lopullisesti voinut tyydyttää, kun se vaakaan pantiin.
Oliko se väärin? Olisiko hänen kaikesta huolimatta pitänyt tyytyä sellaiseen, minkä hän sisimmässään tuomitsi ala-arvoiseksi?
Isä oli sanonut häntä itsekylläiseksi. Oli kysynyt, miksi ei sopinut tyytyä siihen, mihin muutkin. Oliko hän oikeassa? Oliko ehkä yhä kasvava orpouden ja sisäisen yksinäisyyden tunne hyvin ansaittu rangaistus tästä?
Eine oli ehtinyt kotiportille. Hän avasi sen, tervehti iloisesti vanhaa Maijaa, joka tulla tallusti keittiöstä puutarhaan päin ja kysyi sitten isää.
— Tuolissaan verannalla. Eikö lie nukkunutkin sinne. — Maija nyökkäsi päätään ja jatkoi matkaansa.