Eine haki huoneestaan käsityön, hiipi sitten hiljaa ja varovasti verannalle ja asettui nukkuvan viereen. Mutta työ ei luistanut. Ajatukset kulkivat yhä entisiä latujaan.
— Itsekylläisyyttäkö? —Tutkisteleva, sisäänpäin suunnattujen ajatusten ilme kuvastui Einen kasvoilla.
Kyllä hän oli saanut kalliin hinnan maksaa tuosta itsekylläisyydestään, jos se sitä oli. Entistä syvemmäksi, tuskallisen syväksi oli sisäisen yksinäisyyden tunne käynyt joka suhteelta, joka särkyi, joka kokemukselta, joka hänelle vahvisti, että hän oli erehtynyt luullessaan löytäneensä sukulaissielun ja tältä tyydyttävää täydennystä omalle olemukselleen.
Mutta oli hän paljon saanutkin näiden kokemustensa kautta. Hänen katseensa oli laajentunut. Syvällisempi elämänymmärtämys ja lämpimämpi tunne jokaista ihmisolentoa kohtaan oli hänessä kehittynyt sitä myöten, mitä vähemmän hän itselleen elämältä odotti.
Yksilöä, joka voisi käsittää, täydentää ja rikastuttaa häntä, hän ei enää etsinyt. Hänen elämänsä rikastuttajana oli ihminen ihmisenä, lähimmäisenä, tuo selittämätön yhteistunto, joka elämää kokeneen mielessä syntyi tietoisuudesta, että kaikki kuulumme samaan kärsivään, taistelevaan ja elämänkuormaa kantavaan sukukuntaan.
Eikö se ollut suuri-arvoisempaa kuin ajatella yksilöä. Eikö vähempi täten väistynyt arvokkaamman tieltä? Pitihän siitä iloita.
Iloisen seurueen äänet kaikuivat taas Einen korvissa. Hänen oli mahdoton päästä eroon heistä ja heidän hilpeästä iloisuudestaan.
Heitä oli monta. Kävikö työn ja huolten taakka siitä syystä heille helpommaksi kantaa. Kasvoiko siitä ilo?
Hän oli yksin. Ehkä ilo siksi niukkeni ja huolet monistuivat.
Niinkö se oli? Eikö ihminen sittenkään ollut luotu erakoksi, vaan yksilöllisestikin rikastuakseen ja rikastuttaakseen?