Taas täytyi hänen tarkastaa, arvostella ja punnita. Mutta lopputulos oli sittenkin sama. Hän ei olisi suonut ainoankaan elämänsä kokemuksista päättyneen toisin kuin oli päättynyt, ei edes tarkastaessaan niitä menneisyyden kaikkea kaunistavassa valossa.
Mikä oli särkynyt, oli ollut särkymisen arvoista. Siltä oli alusta asti puuttunut elämisen mahdollisuus. Siksi olikin särkyminen oikeastaan tuntunut vapauttavalta ja siksi tuntui nytkin niin rauhallisen tyyneltä.
Mutta tyyneyden ohessa tunsi Eine jotain, jota ei pitkiin aikoihin ollut tuntenut. Hän tunsi kaipuuta. Eivätkö ihmiset ihmisinä, lähimmäisinä hänelle tarpeeksi tyydytystä antaneet? Kaipasiko hän kaikesta huolimatta yksilöä, joka ymmärtämyksellään voisi antaa tukea ja täydennystä.
Hän väistyi tuota ajatusta. Kaivata hän ei tahtonut. Hänen ainoa toivonsa oli saada olla rauhassa. Kaipuu, toiveet, kaikki, mikä oli omiaan vetämään häntä lähemmä noita voimakkaita kuohuja elon virrassa, niitä hän pelkäsi.
Joskin hän ulkonaisesti oli toisten kaltainen ja toisten tavoin toimi elämän ulkonaisissa oloissa, tunsi hän sittenkin sisäisesti olevansa siksi sairas, että oikeastaan oli elämään kykenemätön. Hän ei ollut aikoihin muuta toivonut, kuin oikeutta rauhassa unohtaa ja unohtua.
Kaipuunkin tunteen oli hän kauan kuolleeksi uskonut.
Mutta oliko se nyt heräämässä, ehkä todistuksena palaavista voimista ja tervehtymisestä?
Vai eikö pikemmin ollut syytä pitää sitä osoitteena siitä, että sairasraukka hänen sisimmässään oli tullut levossaan häirityksi ulkoapäin tulevien vaikutusten kautta?
Sitä hän tahtoi uskoa.
Ilta oli tullut. Aurinko painui mailleen, valaen hehkuaan yli väikkyvän järvenpinnan.