Matti oli hyvillään aina, kun rouva itse sattui ottamaan postin vastaan. Silloin sitä tavallisesti sai sekä monta hyvää sanaa että tervetulleen kahvitilkankin osakseen.
Mutta tänä aamuna ei kuulunut ei toista eikä toista. — Kiitos Matti — sen enempää ei rouva sanonut, hajamielisesti päätään nyökäyttäessään.
Matti vallan typertyi. Mitä tämä merkitsi? Ihanko rouva todella aikoi jättää hänet näin vähälle? Ei hän vielä voinut sitä uskoa.
Hän jäi ovensuuhun seisomaan hypistellen lippalakkiaan ja katsein seuraten rouvaa, joka viereisessä huoneessa paraillaan availi postilaukkua. Inkeri neidin kihlaus kai oli syynä tähän. Mutta mikä kumma se, että kihloihin mentiin. Olihan tyttö nuori, kaunis ja rikas, ja sulhanen arvattavasti samanlainen. Mitäpä siinä sitten ihmettelemistä. Ja tarvitsiko rouvan siitä noin itseensä ottaa? Eihän hän ollut kahvipannua kallistellut Matin iloksi kertaakaan, sittenkun tuo tieto saapui.
Matti pyyhkäisi suupieliään. Kurkkua rupesi kuivaamaan. Olihan tuota jo tullut astuttua hyvä kappale aamuhelteessä.
Hän rykäsi, odotti ja rykäsi uudelleen. Mutta apua ei tullut.
Ei mikään näyttänyt voivan rouvalle muistuttaa Matin tai Matin mahdollisen kahvikaipuun olemassa oloa.
Niinpä painoi Matti lakin päähänsä ja poistui hiljaa. Ymmärsi hänkin kiitollisuuden vaatimuksia. Rouva oli monet kahvit hänelle tarjonnut ja monet hyvät sanat sanonut. Olkoon nyt rouva yksikseen, kun tahtoo. Ei Matti ainakaan häntä häiritse.
Rouva Eller ei huomannut Matin poistumista. Hän tutki yhä postin sisältöä. Sanomalehdet oli hän siirtänyt syrjään, samoin kortin tyttäreltä, joka varmuuden vuoksi vielä ilmoitti saapuvansa tänään sulhasineen lähikaupunkiin, missä toivoi vaunujen ja hevosten kotoa käsin olevan heitä vastassa.
Onnittelukirjeet näkyivät eniten kiinnittävän rouvan huomiota. Niitä hän tarkasteli yksitellen ja tutkivasti ikäänkuin suvun ja ystävien arvostelulla olisi ollut vallan ratkaiseva merkitys. Usein hän myöskin päätään pudisti, tyytymätön, levoton ilme kasvoillaan.