Näytti siltä kuin hänen olisi ollut mahdoton päästä selville siitä, mitä nuo onnittelut oikeastaan sisälsivät. Monet olivatkin asettaneet sanansa niin kummasti, että oli vallan mahdotonta niiden perille päästä.
Tahtoivatkohan säästää häntä? Tai eivätkö mitään tietäneet? Vai arvelivatko ehkä, ett'ei sopinut sanoa muuta kuin hyvää niin edullisesta naimiskaupasta?
Hänkö yksin oli niin typerä, ettei jaksanut tästä iloita. Ja tuo tyhmä pelkoko oli syynä siihenkin, että hän ainakin muutamista onnitteluista oli löytävinään yhtä ja toista rivien välistäkin.
Sairaalloista mielikuvittelua se vai maan oli! Moitittavaa, liioiteltua herkkyyttä ehkä.
Huolestuneena huojutellen ruumistaan kokosi rouva Eller postin, laski sen hyvin järjestettynä miehensä kirjoituspöydälle ja kääntyi sitten verannalle, jossa katettu aamiaispöytä odotti.
Elli oli nähtävästi pannut parastaan valmistaakseen aamiaisen ja kattaakseen sen pöydälle niin hyvästi kuin mahdollista. Rouva Eller huomasi sen kiitollisena, mutta ei sekään kyennyt hänelle antamaan ruokahalua. Hänen oli vallan mahdoton syödä. Jokainen pakollisesti nielaistu pala tuntui aivan tukahduttavan. Siksi hän nousi pöydän äärestä ja asettui läheiseen lepotuoliin.
Tuo Ellin ystävällisyys tuntui kuitenkin hyvältä. Se vaikutti nyt kuten usein ennenkin, aivan kuin viihdyttävä hyväily, joka sanoitta pyrki lohduttamaan. Tuskin löytyikään toista, joka häntä niin ymmärsi kuin Elli. Hän olikin ollut talossa toistakymmentä vuotta, ja aina oli hän ollut emännälleen sekä iloksi että avuksi. Hän ymmärsikin niin paljon, jota ei kukaan muu. —
Ei, ei, rouva Eller säpsähti. Mitäpä ymmärtämistä tässä tarvittiin. Sellaistahan elämä oli. Ei sille mitään mahtanut. Kaikki tuntui vain niin raskaalta nyt, kun hän muutenkin oli liikutettu.
Hän oli sitäpaitsi voinut pahoin siitä asti, kun kirje Inkerin kihlauksesta saapui. Hänen heikko, sairas sydämensä ei sietänyt tällaista mielenliikutusta. Hänen täytyi koettaa olla järkevä.
Rouva Eller nojautui paremmin lepotuoliin ja sulki silmänsä. Pikku Inkeri, hänen sydänkäpynsä kun jo oli aikaihminen ja kihloissa. Se oli kuin ihme! Sitä tahtoi hän ajatella tulevaisuudesta huolimatta. Kyllä Inkeri selviytyisi elämässä yhtä hyvin kuin muutkin, se oli varma. Hän ei ollutkaan hentomielinen raukka, kuten äiti. Turhaa oli senkin vuoksi nyt jo ruveta suremaan, että sulhanen oli toisenlainen kuin äiti olisi suonut.