Kristallimaljakkoon Inkerin kirjoituspöydälle hän asetteli tuoksuavan resedakimpun orvokkien kanssa. Upea, vasta puhjennut Dijònruusu sai paikkansa sohvapöydällä ja ikkunan edustalla keinuvaan kukkapitimeen pistettiin iloisen kirkkaat unikot.
Rouva Ellerin katse kiintyi unikkojen hehkuvaan punaan. Huumaavan heleä se oli.
Miksi olikaan hän poiminut juuri sellaisia? Olihan hän aikonut ottaa äsken puhjenneita leukoijia. Miten lienee unohtanut?
Oliko hän kenties kaivannut lämpimämpää, kirkkaampaa väriä? Vai oliko ehkä vaistomainen ajatus ohjannut hänen valintaansa? Oliko se vaatinut häntä katkomaan unenkin kukkaa joukkoon, jotta edes sen vaikutuksesta onnen unelma hetkeksi todelta tuntuisi?
Sellainenhan hänen oma kokemuksensa ainakin oli ollut. Ellei hän siksi kauan olisi jaksanut uskoa onnenunelmaansa todellisuudeksi, tokko olisi hän paljonkaan onnea saanut tuntea?
Naimisiin mennessään ei hänellä ollut aavistustakaan avioliiton merkityksestä. Hän iloitsi vain tulevan miehensä kauneudesta, varallisuudesta ja yhteiskunnallisesta asemasta. — Rakastunut hän tietysti myöskin oli — ja varmasti vakuutettu siitä, että elämä sellaisen miehen rinnalla ei voinut muodostua muuksi kuin ainaiseksi iloksi.
Todellisuus oikaisi kyllä pian hänen erehdyksensä, mutta kaikessa heikkoudessaan hän oli sitkeä ja sitkeästi hän myöskin luotti onnen unelmiinsa.
Huolimatta pettymyksestä ja silloin tällöin heräävistä, hämäristä aavistuksista jaksoi hän kauan vakuuttaa itselleen, että hänen unelmansa olivat toteutuneet, ja että se, mikä todellisuudessa tuntui käsittämättömältä ja peloittavalta, oli pelkkää unta.
Sen uskonsa varassa eli hän kauan.
Ainoa pettymys, jonka olemassaolon hän uskalsi todeksi tunnustaa, oli se, ett'ei heillä aluksi ollut lapsia. Siitä arveli hän kaiken sen johtuvan, mikä hänestä tuntui raskaalta ja vaikealta. Jos heillä vain olisi ollut lapsia, olisi hän varmaan ollut täysin onnellinen.