Kun sitten pitkän odotuksen ja ikävän perästä toivo vihdoin toteutui, tuntui hänestä hänen onnensa aivan käsittämättömältä. Lapsi teki hänen elämänsä sopusointuiseksi ja rikkaaksi. Lapsesta iloitessaan unohti hän kaiken muun. Ilo auttoi häntä ummistamaan ilmansa sellaisellekin, mikä muuten olisi hänessä huolta herättänyt. Se pani hänet pitkäksi aikaa entistä lujemmin uskomaan, että hänen onnenunelmansa kaikesta huolimatta olivat toteutuneet ja että kaikki se mikä pyrki tuntumaan raskaalta oli sulaa mielikuvitusta.
Rouva Ellerin katse solui hyväillen paikasta toiseen. Valoisaa ja päivänpaisteista oli täällä Inkerin huoneessa, mutta niinhän sen olla pitikin. Olihan lapsi tuonut päivänpaistetta, sisältöä ja rikkautta hänen elämäänsä.
Ensimmäisinä vuosinaan etenkin oli Inkeri pelkkää iloa äidille valmistanut. Ensi hymyily, hapuilevat yritykset liikuttaa ja hallita pikku jäseniä, herttainen jokeltaminen ja tuo ihastuttava, äänekäs ensi nauru — voiko kukaan aavistaa, minkä arvoista tuo kaikki oli äidille ollut!
Hauskaa oli ollut Inkerin varttuessakin seurata hänen kehitystään. Vasta kun koulunkäynti alkoi ja tyttö isän toivomuksesta lähetettiin kaupunkiin kouluun, alkoi vieraantuminen. Mutta silloin se kävikin äkkiä.
Vietettyään ensi talvensa pääkaupungissa, palasi tyttö kotiin, ei enää lapsena, vaan pienenä helsinkiläisneitinä.
Kaunis hän oli silloin. Äidin täytyi vieläkin hymyillä ajatellessaan tyttöään niiltä ajoin. Mutta samalla koski pistävän kipeästi tietoisuus siitä, että Inkeri tuosta ajasta alkaen yhä enemmän vieraantui äidistään, samalla kun entistä enemmän kiintyi häntä hemmottelevaan isään, jonka luonteenkin hän oli perinyt.
Aivan kuin tietoisesti oli Inkeri siitä asti liukunut yhä kauemmaksi ja kauemmaksi äidistään.
Ihmekö, jos äidistä nyt tuntui mahdottomalta puhua suoraan ja avomielisesti hänelle. Kihlaus oli tullut niin äkkiä. Ja se oli sattunut äidin sydämen kaikkein arimpaan kohtaan. Kuinka voisi hän nyt tuon vertavuotavan haavan Inkerille paljastaa, kuinka häntä avomielisesti varoittaa ja purkaa sen erottavan muurin joka vuosien kuluessa vahvistuneen vieraantumisen takia oli heidän välilleen muodostunut.
Rouva Eller oikaisihe. Oli niin rasittavan kuumaa täällä Inkerin huoneessa. Ja hän unohti kaikki velvollisuutensakin istuessaan täällä. Markiisit olivat laskettavat, jotta päivä ei vallan haallistaisi huonekaluja. Ja sitten kai oli juhlapäivällisestäkin huolta pidettävä. Kaiken piti olla kunnossa, kun hänen miehensä palaisi kaupungista, jonne oli lähtenyt nuoria vastaanottamaan.
Rouva Eller nousi ja teki kiertokulun huoneissa, katsoakseen, oliko kaikki siellä niinkuin olla piti. Sitten hän antoi määräyksiään päivällisestä ja sen kattamisesta verannalle. Sen tehtyään lähti hän pihamaalle, josta kääntyi valtamaantielle johtavalle ajotielle.