Hän aikoi tehdä pienen kävelymatkan ja sitten levätä, ollakseen pirteä odotettujen saapuessa.
Tie, jota rouva Eller astui, kaarteli kauniisti kannaksen selännettä pitkin siellä täällä tarjoten tiepuoleen pystytetyn penkinkin lepopaikaksi kulkijalle.
Odotetut eivät voineet saapua perille ennenkuin neljän tienoissa, eikä kello vielä ollut kahtakaan, mutta rouva Eller oli sittenkin yhtenään kuulevinaan vaunun pyörien rätinää ja tasaista hevosten kavioiden kapsetta. Samassa oli hän näkevinään miten vaunut pyörähtivät esiin tien mutkassa, ja miten iloisina kaikki odotetut siinä istuivat: miehensä, tuo uljas ja ritarillinen, joka vieläkin herätti kaikkien vieraiden ihailua, Inkeri hänen rinnallaan, onnea ja kauneutta säteilevänä ja vastapäätä heitä sulhanen itsetietoisena ja voitonvarmana.
Selvemmin kuin koskaan tunsi rouva Eller, mikä huutava vääryys se oli, että nuori, ymmärtämätön tyttö, hänen ainoa lapsensa ja hänen elämänsä suurin ilo, uskottaisiin huikentelevalle, elähtyneelle miehelle, uskottaisiin varoituksitta ja vastustuksitta.
Se ei voinut eikä saanut tapahtua. Nyt hän tunsi velvollisuutensa. Hänen täytyi puhua. Hän tiesi, mikä tässä oli kysymyksessä. Mies oli aivan yleisesti tunnettu. Pari vuotta sitten oli rouva Eller itse ajan oleskellut samassa kylpylaitoksessa, missä hänkin. Jo silloin tiesivät kaikki, mikä hän oli miehiään tuo tanssisalin sankari ja naisten ihastuttaja.
Nyt olisi ollut rikos vaieta. Inkeriä täytyi ainakin varoittaa. Ei hänen tarvinnut saada tietoa äidin katkerista kokemuksista, ei aavistaa, mitä äiti oli kärsinyt, kaikesta vastustuksestaan huolimatta tullessaan vakuutetuksi miehen yhtenään uudistuneesta uskottomuudesta. Mutta Inkerin täytyi oppia ymmärtämään, mitä naimisiinmeno tiesi ja että onni tai onnettomuus ei suinkaan riippunut hienosta ulkonaisesta käytöksestä eikä liioin turvatusta taloudellisesta asemasta.
Rouva Eller huokasi raskaasti. Hän oli äkkiä tehnyt epätoivoisen päätöksen puhua suoraan Inkerille, maksoi mitä maksoi. Ja se oli kysynyt ponnistusta. Hän tunsi sen. Pahoinvointi, josta hän jo pari päivää oli kärsinyt, tuntui äkkiä kiihtyvän. Hän etsi hapuillen penkkiä tiepuolesta.
Millainen heikko raukka hän sentään oli. Järkevä, lujatahtoinen ja voimakas nainen olisi kyllä paremmin osannut selviytyä elämän ristiriidoissa. Ja sellainen puoliso ja äiti olisi myöskin voinut vaikuttaa jotain. Mutta hänen suuri heikkoutensa oli ollut ja oli yhä hänen onnettomuutensa. Kärsiä ja taipua, siinä hänen ainoa taitonsa. Muuta hän ei ollut oppinut elämänsä varrella, ei edes vieläkään, vaikka päivä jo oli painumaan päin.
Taaskin pääsi rouva Elleriltä syvä huokaus, ja hän istui kauan kokoon lyyhistyneenä kuin oman huonoutensa tunnossa. Mutta sitten hän oikaisihe.
Miten ymmärtämätön hän taaskin oli. Vaipua surullisiin itsetutkisteluihin ja heikontaa voimiaan nyt juuri, kun hänen olisi pitänyt olla luja ja järkevä. Raukkamaista ja kehnoa se oli, mutta vallan hänen tapaistaan.