Toisiltana nähdessäni hänet valtasi pelko äkkiä mieleni. Sinä olet minun karitsaiseni. Voisihan vaara sinua uhata! Olin istunut tavallista kauemmin majatalossa ja mieleni oli rohkea siitä mitä siellä olin nauttinut. Läksin suoraa päätä kadun poikki miestä kohti. Mutta luoviessani kadun poikki pettivätkin sääret ja läheinen lyhtypylväs oli ainoa tuki, johon sain tartutuksi.
Nuori mies oli nähnyt minut kadun toiselta puolelta. En tiedä oliko hänellä aavistusta siitä kuka olin. Joka tapauksessa hän läheni ja tarjosi apuaan. Me kuljimme yhdessä Mökkeliä kohti sitten kun selviydyin pahimmasta puuskasta. Tuon tuostakin ojensi hän minulle kätensä, jotten suistuisi kadulle. Minua hävetti ja samalla oli sydämeni kuin pehmeintä vahaa. — Tyttöraasuni, tyttöraasuni, sanoin useampaan kertaan ja samalla itkin. Hän ei puhunut mitään, auttoi minua vain eteenpäin tyynesti, ystävällisesti. Mutta kun hänen hienon hansikkaan peittämä kätensä kosketti omaani, aavistin mitä hienostuneessa ympäristössä kasvanut ihminen tuntee joutuessaan tekemisiin katuloan kanssa.
Poloinen pieni Elsa! Onneton isäsi antaisi mielellään henkensä sinun onnesi lunnaiksi ja kuitenkin hän juuri on sulkemassa tietäsi omaan onnelliseen kotiin.
Tällainen tietoisuus on helvetin tulta tulisempi. — — —
Tammik. 30. p.
Viimetalvinen pelkoni on toteutunut kaikkein pahimmassa muodossaan. Hän on varovaisesti vetäytynyt pelistä pois ja jättänyt sinut orpouttasi itkemään. Raadat aamusta iltaan kälysi palkattomana palvelijana. Olet varhain ja myöhään menossa. Mutta et tee töitäsi yhtä ripeästi kuin ennen. Ilo on silmistäsi sammunut ja olennossasi on suurta sisäistä väsymystä. Olet laihtunut ja poskesi ovat kalpeat. Silmäsi ovat painuneet syvälle ja huolestuttava tumma varjo reunustaa niitä. Kun ajattelen äitisi heikkoja keuhkoja, muistan esitelmää, jossa kerrottiin miten suuressa määrin alkoholismi heikontaa ihmisten vastustuskykyä taistelussa tarttuvia tauteja vastaan.
Siinä esitelmässä, josta kerran kirjoitin, annettiin tilastollisia tietoja tästäkin asiasta. Nuo numerotiedot olivat erinomaisia muutenkin murtuneelle mielelleni. Ne polttavat vieläkin kuin tulenliekki suuressa verestävässä haavassa.
Mutta enhän minä aikonut kirjoittaa omasta surkeudestani. Sinua, tyttöni, minä ajattelen yöt ja päivät. Sinun surun täyttämät silmäsi eivät anna minulle hetkenkään rauhaa. Mitä, mitä pitää minun ja mitä voin minä tehdä?
Taikakalu, jonka annoin sinulle, auttoi sinua ajaksi. Jouduit nuorten joukkoon. Sinut huomattiin. Sinua rakastettiin. Sinä sait unelmoida ja iloita niinkuin muut nuoret. Mutta hetken vain. Kun luistinrata tänä syksynä paistoi mustana, ei sinulla siellä ollut seuraa — ei ainakaan sitä mitä kaipasit. Hän oli matkustanut opiskelemaan. Ja hän matkusti sanomatta hyvästiä.
Et saanut kirjettäkään. Eikä kukaan vanhaa isääsi lukuunottamatta tietänyt, että odotit ja toivoit.