Kaikesta huolimatta muistaa hän sinua. Nyt tiedän sen. Hän on käynyt tervehtimässä sairastavaa tätiään. Pidin häntä silmällä sinä päivänä, jolloin hänen piti matkustaa. Hän meni jalkaisin kotoa, teki turhan mutkan meille päin ja pysähtyi hetkeksi kadunkulmaukseen, josta Mökkelimme näkyy. Sitten hän rivakasti kääntyi asemalle päin.
Nyt kysyn itseltäni entistä useammin: mitä on tehtävä? Onnesi olisi ehkä vielä pelastettavissa. Mutta miten? — — —
Reichenhart kääri hitaasti kokoon päiväkirjan lehdet ja levitti eteensä kellastuneen, musteella tahratun kirjeen. Hänen mieleensä palautui elävästi päivä Roomassa, jolloin hän sen ensi kertaa luki.
Hän seisoi pienen kirkon portailla. Puhkeamassa oleva kevät kehysti vanhan Rooman iäkkäitä muistoja, korostaen nuoruudellaan niiden arvokasta ikää. Hän tunsi sinä hetkenä hehkuvan kuumasti, että oli ihanaa katsella harmaata entisyyttä, itse eläen keskellä kevättä.
Pienen matkan päässä hänestä leikitteli liuta Italian likaisia lapsia. Läheisessä kadunkulmauksessa kaupitteli punatukkainen tyttö neilikoita ohikulkeville ja muuan viulunsoittaja oli viuluineen painunut istumaan läheisen kaivon jalustalle.
Yhtäkkiä tuntui hänestä kuin tyttö kadunkulmauksessa olisi katsonut häneen, ei tuntemattomana punatukkatyttönä vaan suurin, surullisin tähtisilmin.
Hän ei tietänyt sinä hetkenä, synnyttivätkö nuo silmät pistoksen hänen sisimmässään vai tuliko hän rajattoman iloiseksi siitä, että hän odottamatta näki ne edessään niin ilmehikkäinä ja suloisina, kuin usein ennen satuiltoina loistavalla luistinradalla.
Hän muisti oudon kirjeen, jonka hän vasta oli saanut postikonttorista ja joka vielä oli lukematta.
Päivänpaisteessa loikoileva viulunsoittaja sai hänestä vierustoverin. Siinä hän luki ensin kirjeen ja sitten selitykseksi mukaan pistetyt päiväkirjan lehdet.
Rinta täynnä myrskyäviä tunteita hän luettuaan kaikki astui läheiseen kirkkoon. Siellä pieni punainen paperiruusu kiinnitti hänen huomiotaan. Se oli hänestä kuin hänen tyttönsä vertavuotava sydän.