Tai riippuiko siinä ehkä toisen sydän — hänen, joka oli kirjoittanut kirjeen ja kastanut sitä, ei vain kyynelillään vaan paremmin omalla sydänverellään?
Hän ryntäsi ulos kirkosta, eteenpäin, eteenpäin, tietämättä minne. Seuraavana aamuna hän jo oli matkalla pohjoiseen. Ja täällä oli hänellä siitä asti ollut kotinsa.
Lennart Reichenhart suori hellävaroin ja kunnioittavasti kellastuneen kirjeen lehtiä ja antoi sitten katseensa liukua sen tuttuja rivejä pitkin.
"Arvoisa Herra Lennart von Reichenhart.
Tämä kirje on varmaan eriskummallisin mikä koskaan käsiinne on joutunut tai joutuu. Se herättää teissä ehkä suurtakin vastenmielisyyttä. Koettakaa kuitenkin lukea se loppuun ja käsittää senverran kuin me ihmiset yleensä voimme käsittää sitä, mikä on kokonaan oman kokemuspiirimme ulkopuolella. — Ja muistakaa, että jos lukeminen Teistä tuntuu vastenmieliseltä, on tämän kirjoittaminen minulle ollut tuhat kertaa raskaampaa.
Ainoastaan epätoivon partaalle joutunut isä tai äiti voi kirjoittaa niin kuin minä nyt. Siitä olen varma.
Liitän kirjeeseeni muutamia lehtisiä päiväkirjastani. Niistä näette mitä yhtenään ja lakkaamatta olen ajatellut. Paperin ja musteen muuttuneesta muodosta näette myöskin, että nuo otteet eivät ole väärennettyjä — kenties Teitä varten ja jotta siten hankkisin tyttärelleni ulkonaisia etuja. Ne ovat kirjoitetut ensimmäiset lähes 2 vuotta sitten ja viimeinen muutamia kuukausia takaperin. Aioin ne kuten huomaatte oikeastaan tyttärelleni. Lähetän ne Teille ainoastaan sitä varten, että ne jos mahdollista täydentäisivät kirjettäni.
Olen sairauteen asti hautonut kysymystä, mitä voisin tehdä tyttäreni onneksi. Pääasiassa on ajatteluni jäänyt tuloksettomaksi. Mutta hivenen verran olen sittenkin voittanut ajattelullani, ja juuri tuosta itsessään vähäisestä tuloksesta tahtoisin puhua kanssanne.
Jos uskoisin, että olette unohtanut tyttäreni, en rohkenisi kirjoittaa Teille. Mutta en sitä usko. Isänä näyttää minusta unohtaminen tässä suhteessa mahdottomuudelta. Olette kuitenkin vetäytynyt syrjään, kenties ikipäiviksi. Vai ajaksiko vain?
Oli miten oli, järkeni ja tunteeni sanovat minulle, että ette ole unohtanut mutta pelkäätte "sukua", ehkä kaikkein enin "isä-ukkoa", jota hieno nuori herra ei mielellään sanoisi appivaariksi.